Ohikiitävä hetki, jolloin iloitsin siitä, etten ole raskaana

Näinkin voi siis käydä. 

Viime viikolla kiittelin yöunista, nukuin kolmena perättäisenä yönä 6 tuntia tai yli ja näytti siltä, että hyvä kierre olisi päässyt alkamaan. Nyt olen aika lailla lähtöruudussa taas. Töihin palasin maanantaina sillä väsymystä en tunne ja ilmeisesti reaktiot alkavat olla jo normalisoitumassa eli jonkunlainen havainnointikyky pelaa. 

Tästä tosin päinvastainenkin todiste eiliseltä. Töihin polkiessani tuttua reittiä, heitin matkalla ylimääräisen voltin sillä kaikessa viisaudessaan jotkut haluavat pitää huolen siitä, että pyöräilijöiden matkat sujuvat hankalimmalla mahdollisella tavalla. Pyöräilijänhän tulee käyttää pyörätietä jos samansuuntainan pyörätie on merkattu ja ajoväylällä ei tuolloin saa ajaa, olkoonkin, että se olisi välillä turvallisempi ja ns. taloudellisen ajamisen kannalta parempi vaihtoehto. No, itse olen jo pitkään kiertänyt tätä sääntöä eräässä paikassa, jossa alamäen jälkeen olisi otettava turhan jyrkkä kurvi. Vaihtoehtona olen pitänyt sitä, että ajan ajoväylälle kahden betoniporsaan välistä ja saan vältettyä tuon turhan tiukan mutkan. Nyt sitten eilisen matkan pysäytti betoniporsaiden välille pultattu metallikaide. Tämän korkean kaiteen huomasin kun oli jo liian myöhäistä ja täräytin itseni ja fillariparkani ilmalentoon. 

Raajoissa tunto ✓

Silmät tomivat ✓

Jalat kantavat ✓

Ja näiden tsekkausten jälkeen näpersin ketjut paikoilleen ja pyörän takaisin ajokuntoon. Itkin jatkaessani matkaa osin shokki-itkua mutta osittain myös siitä ilosta, etten vahingoittanut muita. Olisi ollut anteeksiantamatonta jos mukanani olisi ollut jo pieni ihmisen alku. Hyvä muistutus tämä oli itselleni sen (toivottavasti joskus vielä toteutuvan) ajan varalta kun olen raskaana - varovaisempi on oltava. Olen kai viime päivinä ollut muutenkin tapaturma-altis sillä mustelmia ja ruhjeita on tullut enkä jälkikäteen edes osaa sanoa, mistä moiset ovat tulleet...

Kiitos unesta!

Onpa vaan merkillistä, miten laidasta laitaan voi tuntemukset heitellä. Olen viime keskiviikosta lähtien seurannut unta ja keskiviikosta perjantaihin kaikki näytti vielä ihan entiseltään. Perjantain ja lauantain välisenä yönä en tosin nukkunut lainkaan joten lauantai-iltana myrkytin itseni unilääkkeellä. Ja nukuin 7 tuntia, putkeen ja heräämättä!

Ja lauantaina jo ennakoinkin, että hyvä saattaa jatkua. Niin minulla monesti käy kun saa yhden hyvän yön nukuttua niin sama hyvä saa jatkoa. Sunnuntai-iltana palasin toisesta kaupungista kotiin kovin myöhään, juuri sopivasti kuulemaan tuloksia, Uudenmaan ääniä tosin laskettiin edelleen. Pelkäsin hiukan mitä tapahtuu kun joudun viivästyttämään nukkumaankäymistä siitä kun tunnen olevani väsynyt mutta ilmeisesti uni tuli sillä en jälkikäteen muista kiehnänneeni tai valvoneeni. Saldo n. 5,5 tuntia hyvää unta siis, lääkkeittä. Ja viime yönä pääsin jälleen seitsemään tuntiin, lääkkeittä. Alkaisikohan tästä siis uusi aika?

Eilen kävin vyöhyketerapiassa ja se todella on hermolepoa. Tavallaan harmittaa, että haaskasin paljon rahaa lääkäreihin sillä se, mistä tuntuu olevan (etenkin henkisellä puolella) apua on, että minua hoitaa ihminen, joka on kiinnostunut kokonaisuudesta. Hän kysyy kuinka voin ja selvittää tuntemukseni tarkasti. Hän ei tee pikaisia johtopäätöksiä vaan malttaa tarkentaa kunnes saa käsityksen siitä, missä mennään. Lääkäreiden kanssa olen pari kertaa päätynyt itkun partaalle heidän tehtyään nopeita arvioita siitä, mistä kaikki johtuu. Ja se on kurjaa silloin, kun jää kokemus siitä, että "tuo ihminen ei kuuntele mitä sanon".

Sain viimeisen hieronnan aikana vaikuttamaan myös homeopaattisen valmisteen ja samaa tavaraa mukaan otettavaksi myöhemmin. Niitä otetaan harvakseltaan ja vaikutus ei ole havaittavissa samalla lailla kuin monissa lääkkeissä vaan vaikutus näkynee jos tilani tasapainottuu. Tästä olikin terapeutin arvion mukaan jo viitteitä; hän arvioi korviani käsitellessään, että hermostoni alkaa olla jo rauhoittumassa.

Näin olisi hyvä - kunpa tämä jatkuisi!

Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!

Lapsimessut

Ei muuta sanottavaa...

Ei vielä, eikä vieläkään, vaan...

No, ei vieläkään.

Tänään varmistui heti haarat levittäessäni, että limakalvo edelleen surullisen ohut, rakkulat pieniä. Kierto jää anovulatoriseksi. Tänään kävin oman lääkärimme kollegalla ultrattavana ja häneltä tuomio tuli säälimättä ja oikeastaan ihan hyvä niin. Turhaa sitä kiertelemään ja kaartelemaan ja herättämään turhaa toivoa. Olo on tyhjä, surettaa kovin, vaikka tämä luonnon oma korjausliike onkin nyt hyvin ymmärrettävä - kehoni sentään ymmärtää olla ovuloimatta nyt kun ei välttämättä olisi paukkuja kestää raskaudenaikaisia vaivoja ja tuntemuksia. Juuri tätä kirjoittaessani postilaatikosta kolahti tilaamani ovulaatiotestit jäävät nyt odottelemaan aikaa tulevaa.

Tänään sain lopulta soitetuksi Uniklinikalle, jossa puhelun vastaanottanut sairaanhoitaja totesi, että alkuvuoden hormonihoidolla saattaa olla vaikutusta hormonitoimintaani edelleen ja että se saattaa yhä vaikuttaa siihen, kuinka nukun. Ilahduttavasti sain ajan uniklinikan lääkärille jo ensi viikolle. Nyt tosin kun haaveemme taas siirtyy tulevaan, aion jälleen kokeilla myrkkytroppeja, josko saisin vaikka muutaman yön lepoa lääkkeiden avulla (niistä on harvoin ollut iloa...). Edellinen lääkärikäynti yksityisellä poiki yhden uuden lääkereseptin kokeiluun. Lääkettä olisi käytettävä vähintään kaksi viikkoa, jotta selviäisi onko siitä apua. Nyt kieltämättä olisi taas aikaa odotella sillä tämäkin kiertoni tulee lääkärin arvion mukaan olemaan pitkä. 

Kuulenkohan koskaan itseäni kutsuttavan äidiksi

Torstaina peittelin töissä lapsia päiväunille. Peiton alta pilkisti vain somat kasvot, nappisilmät tuijottivat minua. "Äiti tulee hakemaan" toisti lapsi kysyvästi pari kertaa ennen tyytyväistä hykertelyä ja rauhoittumista silittelyyn. Vahvistin lapselle, että näin tulee tapahtumaan, äiti tulee hakemaan.

Ja siinä silittäessäni, kyyneleet valuivat poskilleni. Kuuntelin 11 lapsen tasaista tuhinaa ja itkin. Hetken olin suurenmoisen onnellinen siitä, että nämä ihanat lapset ovat elämässäni - vaikkakin vain työn kautta.   Kyynelten valuessa onnesta, sekoittui tunteeseen samalla kai hiukan epäuskoa ja ainakin paljon surua siitä, että jo nyt matka on ollut pitkä. Epäuskoisena mietin tuleeko kukaan koskaan kutsumaan minua äidiksi? (Lasten kanssa työskennellessä on tosin se ilo, että lasten riemastuessa ja heidän halutessa kertoa jotain, saattavat he innostuksissaan kutsuakin äidiksi, huomaten tosin pian itsekin, että tarjolla on vain "täti".) Voinee jälleen todeta, että koen lapsettomuuden alkaneen jo paljon aiemmin kuin viime vuoden toukokuussa, jolloin kovin toiveikkaina mieheni kanssa jätimme ehkäisyn pois. Olihan toiveita perheestä ollut jo pitkän aikaa edellisessä pitkässä suhteessa ja jo ennen sitä. Toiveeni omasta perheestä onkin ollut vahva jo kymmenen vuoden ajan.

Tiistaina kävin klinikalla kuulemassa, että vaikka mennään kiertopäivässä 10, oli kierto vielä hyvin alussa. Lääkärimme arveli kierrosta tulevan pitkä mutta lauantaista lähtien olen tehnyt ovulaatiotestejä, kaiken varalta. Huh, että olen kironnut ostamiani testejä, joissa täytyy arvuutella onko testiviiva yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva. Sunnuntaina kahden päivän arvailun jälkeen tilasin heti lisää yksiselitteisiä hymynaamatestejä - yksi potentiaalinen stressaamisen aihe vähemmän kun tuloksen lukeminen on helppoa. 

Soutaa, huopaa...

Viikonloppuna mies siivosi ja minä sotkin. Juuri vaihdetuille lakanoille jätin heti lauantaina naurettavat veriviirut. Ei siis oikeaa vuotoa mutta sellaiset sotkut että lakanapyykkiä pestiin tuplasti. 

Mitään ei sitten tapahtunut koko lauantain aikana enää ja kuppiin jäi yöllä vain hailakka rusehtava väri. Sunnuntaina, kaikessa viisaudessani tein vielä ovulaatiotestin varmistaakseni, ettei vuoto ollut ovulaatioon liittyvää (minulla ei koskaan ole ollut veristä vuotoa ovulaation aikana). Ei ollut. Ei mitään kipuja tässä vaiheessa. Sunnuntaina sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että jotain sisältä oikein kaivamalla saa ongittua. Ja ei kun lakanoiden suojaukseen  - vain todetakseni, että onnistuin väistämään suojatut kohdat ja tahrimaan lakanat jälleen. Parhaalla tahdollakaan vielä sunnuntai-iltapäivän meininkejä ei voinut kutsua kuukautisvuodoksi. 

Tunnelmat tuossa vaiheessa: "Oliko tämä nyt tässä?"  "Oliko tämä nyt vuoto vai ei?" "Mitä kehossani tapahtuu?" Ja näissä tunnelmissa varasin ajan aivan tavalliselle gynegologille kun ei klinikan omalle lääkärille saanut sopivaa aikaa. 

Kului tovi ja vuoto alkoi. Kivut alkoivat lievinä ja vasta yöllä oli varsinaisesti kivulias olo. Peruin gyneajan ja tänään soitin varatakseni ajan klinikan omalle lääkärille. Eniten kai omasta toiveestani tätäkin pasia yritetään luonnolliseen kiertoon, toivottavasti kehoni nyt jaksaa toimia niin kuin sen on tarkoitettu. Eli ultraan menen vasta kiertopäivänä 10 (ohje oli mennä kp 10-12 ja minulla on siis pitkähkö kierto) ja sitten vaan toivotaan, että ovulaatio löytyy ja että limakalvo kasvaa sopivaksi siirtoa varten. 

Nyt on käytössä öljyt, greippimehut ja ubikinon limakalvoa paksuntamaan. Ja huomenna vyöhyketerapiaan (unettomuuden vuoksi ensisijaisesti), jossa tietenkin mainitsen myös tämän valmistautumisen pasiin ja limakalvon paksuttamistoiveen. 

 

Otan vastaan myös mahdolliset huuhaavinkit ja olen aika lailla valmis kokeilemaan kaikenlaista (mielellään lääkkeetöntä ja ehdottomasti laillista:D). 

Kiertopäivä 41

Periaatteessa ei olisi tuon enempää sanottavaa - ahdistaa ja tuntuu kurjalta, että pas:iin pääsy vaan venyy ja venyy. Tässä kuluvassa kierrossa siis paitsi kyllästyin pissaamaan tikulle ja odottamaan ovulaatiota, en pitänyt hyvänä, että siirto olisi tehty nyt kun kroppa on niin sekaisin unettomuudesta. Jos jotain niin haluaisin pienellemme hyvän alun.

Kuukautisten odotusta siis, edelleen. Tämä alkaa kuulostaa elämältäni pari vuotta sitten, jolloin tämä olisi ollut aivan normaali kierto tai yhtä normaalia oli, että kuukautiset saattoivat jäädä pois puoleksikin vuodeksi, ilmeisesti stressin takia. Muuta syytä en jälkeenkään päin keksi.

Nyt syy on ilmeisesti unettomuus, olen alinomaan todella väsynyt enkä usko, että hormonitoiminta tykkää tästä hyvää. En ole laihtunut eli paino on varmaan hyvinkin 57 ja 60 välillä (ei vaakaa eli en tiedä tarkasti) , nyt todennäköisesti lähempänä pyöreää lukua. Nyt väsyneenä on tehnyt paljon enemmän mieli makeita herkkuja ja vaikka olen yrittänyt pitää hyvää ateriarytmiä, on esimerkiksi työssä kiskottujen lounaiden laatu ollut vaihtelevaa ja riippunut täysin siitä minkä verran jaksan käyttää aikaa ruoanlaittoon. Viime päivinä se on ollut todella vähäistä ja lounas on saattanut olla puuro tai kaupasta mukaan napattu mikrokeitto. Ei hyvä. Kostautuu sillä, että himoitsen vähän kaikenlaista makeaa ja annan nyt halujen viedä. No, ainakaan en pääse laihtumaan, mikä ilmeisesti on ainakin kerran historiassani ollut kuukautisten poisjäämisen syy.

Nyt vaan toivoisin, että saisin tämän unettomuuskierteen katkaistua. On ahdistavaa tietää, että stressitasojen laskeminen ja riittävän unen saanti voisi varmasti vaikuttaa myönteisesti tähän hormonitoimintaankin. Ahdistavaa siksi, että tiedän sen niin hyvin mutta niin monia keinoja kokeiltuanikaan en vaan onnistu pääsemään tästä mihinkään! Ilmeisesti pitkä sairausloma auttoi jonkun verran, sen aikana verenpaineet tulivat normaalilukemiin ja leposykekin jo seitsemäänkymmeneen. Töiden alettua verenpaine on pysynyt kohtuullisissa lukemissa mutta syke huitelee 80 ja 90 välillä, siis levossa. Jollekin lähellä 80 oleva leposyke olisi jo hyvä mutta tässä yksilölliset erot ovat suuret, minulle se on roimasti koholla.

Onneksi tämä ei ole koko totuus. Töissä lapset ovat aivan ihania - edelleen ja kotona mies on ihana ja rakastettava, aina.  Muutaman viikko sitten riitelimme ja se sumensi myös maailman hetkeksi mutta onneksi arkemme jatkuu taas onnellisena. Siitä, että suhde on hyvä, saa kyllä voimaa ja iloa jokaiseen päivään. Ystävät ovat olemassa ja olen jaksamiseni rajoissa pitänyt yhteyttä - valitettavasti minusta on tullut vähän vetäytyvä ja aloitekyvytön nyt kun tuntuu, ettei vaan jaksa, edes mitään mukavaa.

Jos olenkin raskaana...

Viime keväänä jätin harmillisesti kesken harjoittelun tanssikisoihin eräässä ryhmässä. Se oli silloin oikea päätös sillä stressasin kovin sitä, että emme aikataulullisista syistä onnistuneet harjoittelemaan niin, että olisimme saaneet teostamme esitettävään kuntoon loppukevääksi. Silloin kuitenkin osa ryhmästä suunnitteli samaa teosta tämän kevään kisoihin. Kiemurtelin ja kaartelin. Syy, miksi en lupautunut, oli se, että toivoin kovin olevani siinä vaiheessa pienen lapsen äiti tai vähintään raskaana. No, toisin kävi...

Viime kesänä otin työstäni toimivapaata ja nyt teen määräaikaisuutta toisessa työssä. Syyt tähän olivat lukuisat mutta ajattelin tämän määräaikaisen paikan olevan paikka, jossa työpaineet eivät ole niin kovat ja psyykkinen kuorma olisi vähäisempää. Tätä toivoin sillä toivoin hyvinkin raskautuvani ja yritin valmistella tilannetta niin, etten olisi äärimmäisen kuormittavassa työssä raskausaikana. Taisi käydä juuri päin vastoin. Jo syyskuussahan selvisi, että luonnollisin menetelmin emme tule lasta saamaan. Jäkiviisaana voi todeta, että "omassa työssäni" ainakin aikataulujen sumplaaminen ja ajan raivaaminen klinikkakäynteihin ja operaatioihin olisi ollut helpompaa.

Alkusyksystä varasimme matkan loppuvuodeksi ja ajattelimme sen olevan viimeinen matkamme kahden, tai oikeastaan toivoimme kovin, että pieni olisi ollut jo matkalla mukana, kasvamassa sisälläni. Olin itse asiassa ehtinyt vahvasti visualisoida sen kuinka ylpeänä kuljen (ei vielä niin näkyvän) salaisen matkalaisen kanssa ja illalla lakanoiden väliin käpertyessämme mieheni silittää kasvavaa vatsaani. Seuraavaa matkaa suunnittelemme samoin ajatuksin, tai ainakin oma mieleni edelleen on kallellaan sinne, että raskaana olen ja tämä on hyvä huomioida myös matkan käytännön asioita suunnitellessa (kuten ruokavalio - olen siis kasvissyöjä ja koen, että aivan terveellisesti ja vauvalle turvallisesti voisin syödä vain kotona saadessani itse valmistaa ruokani niin, että siinä on kaikkea, mitä vatsassa kasvavan vauvan vuoksi tarvitsee). Olisi varmaan oman psyyken kannalta hyvä olla viemättä tällaisia ajatuksia kovin pitkälle, eihän tiedä kuinka monta "viimeistä matkaa vain pariskuntana" ehdimme vielä tekemään. Mutta se toive, se on niin voimakas, että se värittää kaiken arjesta juhlaan.

Naistenpäivänä lähdimme miehen kanssa ulkoilemaan. Kuljimme ennen raittiseen ilmaan ampaisemista kauppakeskuksen läpi. Mies ehdotti, että olisimme voineet käydä katsomassa minulle jotain uutta kaunista alusvaateliikkeestä. Arvostin elettä mutta kieltäydyin vedoten siihen, että jos kohta olen raskaana, kokoni varmaankin muuttuu ja upouusien hepeneitten käyttöikä jäisi lyhyeksi. Tämä harmittaa jo nyt sillä tässä emotionaalisessa tuhotilassa olisi tietenkin mukavaa jos olisi edes jotain sievää päällä.

Mainittakoon, että edellisessä suhteessani harrastin aivan tätä samaa ja näiden ajatusten kanssa on nyt siis tullut elettyä jo hyvä tovi. Yllä vain muutama esimerkki tilanteista, joissa valmistautuminen (ja pettyminen) raskauteen on kaventanut elämää. Hyvä muistutus itselleni - jatkossa EI NÄIN! Tällainen ajattelu ei varmaan lopu jollen itse tätä lopeta.

Ps. Kiitos Pienelle paikka vapaana -blogin Keksille, joka inspiroi tähän kirjoitukseen. Minulle kirjoitus muistutti siitä, että on uskallettava elää näiden vahvojen toiveidenkin keskellä. 

Myrsky laantuu

Eilen ja tänä aamuna sisälläni riehunut myrsky osoittaa laantumisen merkkejä. Miehen kanssa onnistuimme taas selvittämään asiat parhain päin ja osoitimme varmasti molemmat toisillemme, että tämä elämämme yhdessä on kovin arvokasta kummallekin. Mies perui tältä päivältä menoja voidaksemme rauhassa selvittää asiat, siitä suurkiitos hänelle. En olisi sietänyt sitä, että lykkäämme hankalista asioista puhumista. Ja edelleen, kaikki kurja eilen alkoi ihan pienestä mutta sai ihan toista luokkaa olevat mittasuhteet ja se puolestaan on se hankala maasto - asiat, joista ei ole helppo puhua.

Kuumeisesti tunnustelen olojani ja odottelen kuukautisten alkamista. Mieli alkaa jo suunnata tulevaan ja väsymyksestä huolimatta olo on toiveikas sen suhteen, että jo seuraavassa kierrossa pääsisimme PASiin.  Ja kuitenkin, ensin olisi saatava tämä unettomuuskierre katkaistua. Toiveeni kohdistuvat tulevaan yöhön!