Monday, June 8, 2015

Virallinen testipäivä

Menin sitten sen virheen tekemään, että viikonloppuna (ja tänäaamuna) tein kymmenisen raskaustestiä. Verkko on kuormittunut hakusanoista "plussa vasta pp12 jälkeen" ja olen päätynyt lukemaan mitä mielenkiintoisimpia keskusteluja. Nyt kun jollain lailla voin tätä päätöntä toimintaa arvioida ulkoapäin, ymmärrän miksi lääkärimme pudistelee päätään kun tivaan jotain "netistä löytynyttä" seikkaa.

Olo on lannistunut hiukan sillä toki on tullut luettua noin sata viestiä, joissa naiset kertovat plussanneensa kotitestillä kahdeksan päivää siirron jälkeen. Ja minä testaan negan vielä veritestipäivän aamuna.

Aion kuitenkin käydä labrassa sillä jotain olojakin tässä on ollut, ne nippailut alavatsalla, noin viikko sitten hiukan huimausta... Lisäksi jossain vaiheessa ihan oikeasti uskalsin kuvitella, että olen raskaana ja kävimme miehen kanssa neuvotteluja siitä, missä neuvolassa alkaisimme käydä. Neuvolakäynnit omalla alueella eivät ole ihan itsestäänselvä juttu meille sillä minä teen tiivistä yhteistyötä oman alueen (ja kahden lähialueen) neuvolan kanssa työni puolesta. Eli paljon on pitänyt puntaroida kuinka lähelle yhteistyökumppaneita haluaa oman elämänsä ja tässä tapauksessa, myös kehonsa, viedä.

Huomaan, että kovin toiveikkaana varasin myös lahjahieronnan  tälle illalle tiedolla, että tulisi sopia raskaana olevalle. Viimeksi odottelin tietoa veritestistä siihen, kunnes olimme molemmat kotona miehen kanssa. Nyt olen toivonut, että hän ilmoittaisi minulle tuloksen töiden jälkeen, ennen hierontaa. Mies siis soittaa tuloksen sillä itse olen vielä iltapäivän kiinni niin, etten pääse soittamaan ennen klinikan sulkeutumista.

Vielä siis sinniteltävä ainakin sinne iltapäivään, jotta tuloksia veritestistä olisi selvillä. Nyt kyllä jännittää. 

Sunday, June 7, 2015

Piinaksi muuttui kiireinen odotus

No johan tämä tosiaan muutti muotoaan tämä virallisen testipäivän odotus. Nukkumisesta ei nyt tule sitäkään vähää, mitä edes keskinkertaisena yönä.

Nyt kun jotain tuntemuksia tuntuisi välillä olevan, voin vaan arvailla, mistä johtuvat. Toisinaan asentoa vaihtaessani sängyssä, seisomaan noustessa tai jos kierrän keskivartaloa, saattaa tuntua vihlaiseva nippaisu enemmän oikealta puolelta (johtofolli oikealta tässä kierrossa). Leukaan tärähti finni ja väsymys vaivaa niin, että useimmiten olisin valmis sänkyyn heti kahdeksan jälkeen. Mainittakoon, että tänä unettomanakin jaksona rytmi on tavallisimmin ollut se, että klo 22 menen nukkumaan. Tiettyjä haastavampia jaksoja lukuunottamatta en varsinaisesti enää tuntenut väsymystä kun kehoni taisi tottua noihin 3-4 tunnin yöuniin.

Piti nyt sitten ihan laskea; nyt on siis 11.päivä siirron jälkeen. Ilmeisesti erittäin herkkien raskaustestien pitäisi jo antaa tulos. Tästä syystä olenkin siis testannut eilen illalla (huono ajatus mutta tuli sauma kun mies lähti kauppaan enkä halunnut etukäteen kertoa, että sorrun testaamaan) ja tänä aamuna. Negatiivisia olivat. Aamuisessa oli ehkä jotain sangen haaleaa siinä kohdalla mihin sen toisen viivan pitäisi piirtyä mutta on kyllä varmaan ollut enemmän mun tahtotilasta kiinni nähdä siinä jotain haituvanhaaleaa. En nyt vielä kuitenkaan lannistu ja tarkoitus on edelleen huomenaamuna marssia labraan.

Josta tulikin mieleen; Felicitaksella käyvät - onko teille aina tehty lähete labraan? Mulla ei tällä kertaa sitä tullutkaan (mulla tulee aina sähköpostiin tieto jos on uusi lähete). Voin kai silti marssia labraan ja pyytää tulosta lähetettäväksi klinikalle, josta sitten soitan tuloksen?  Käyn siis Mehiläisen labrassa ja nehän ovat samaa konsernia... Tietääkö joku kohtalotoveri?

Wednesday, June 3, 2015

Kutisevat rinnat ja muita lauluja

Maanantaina ja tiistaina on tuntunut kevyitä vihlaisuja alavatsan seudulla, enemmän oikealla puolella, kaukana kivusta mutta kun tulevat äkisti niin vähän yllättävät. Mitään muita tuntemuksia ei ole.  Yleisesti ottaen vointi on vielä heikko mutta se johtunee edellenekin huonoista öistä ja muuttuneesta ruokavaliosta, jota nyt yritän pienellä ryhtiliikkeellä normalisoida. Valtaosan ajasta syön ihan säännöllisesti ja terveellisesti mutta kyllä viimeisen parin viikon aikana herkuttelu on vähän karannut käsistä...

Mielestäni muutamana päivänä lugemössön (aika vähän sitä onneksi tulee ulos) mukana tuleva vuoto on ollut aavistuksen kellertävää, ei kuitenkaan rusehtavaa tai veristä eli kiinnittymisvuotoa en ole saanut bongattua.

Kummallinen ilmiö on rintojen kutina. Mitään muutoksia pesuaineissa tms. ei ole ja samoja liivejäkin (liiveistä riippuen) olen menestyksekkäästi käyttänyt jo vuoden tai viisi vuotta eli ei pitäisi olla mitään yllättävää ärsytystä rintojen iholla. Mutta kutisee vaan niin vietävästi. Rinnat ovat kuitenkin ihan pehmeät, ei kipuja tai aristusta. Viimeinen google-haku tältä aamulta on tietenkin " rintojen kutina raskausoire" ja tuleehan sieltä osumia.

No, nyt siis ilmeisesti alkoi piina kun yritän malttaa maanantaille ja odottelen selkeämpiä oireita.


Sunday, May 31, 2015

Piinaton piina - laskematta en tiedä monesko päivä!

Aika keskiviikkoisen siirron jälkeen on ollut verrattain hektistä. Aamuöiden pitkinä tunteina operoin edellisen työni viimeisiä juttuja kasaan, päivät sujuivat luonnollisesti töissä ja illat hurahtivat kuin itsestään. Siirtopäivän iltana kävimme miehen kanssa treffeillä ja perjantai-iltapäivällä hain kummitytön kyläilemään. Sama ihanainen tyttö tuhisee nyt päiväunillaan.

Piinailu ei olekaan ollut mielessä päälimmäisenä kun ympärillä on ollut menoa. Mieli on toki jollain lailla virittynyt ajattelemaan tätä elämämme nyt suurimpana asiana. Eilen sukulaisen ylioppilasjuhlissa isäni vaimo totesi, että "parin viikon päästä sitten on jännät paikat".  Parin viikon päästä on vihkipäivämme, mutta olin jo korjaamassa isäni vaimoa todeten, että "jännitämme itse asiassa jo melkein viikon kuluttua". Tajusin kuitenkin viime hetkellä hänen viittaavan vihkipäiväämme raskaustestin sijaan. Lopulta en ole aivan varma mitä olen maininnut isälleni tästä siirrosta. On mahdollista, että mainitsin siirtopäivän hänelle. Tai sitten en.

Tänään pistin Gonapeptylin joten se nyt kertoo siitä, että päivissä mennään niillä kohdin kun alkion kiinnittyminen on tapahtumassa jos on. Mitään tuntemuksia ei ole.

Piinatonta piinailua siis...Ehkä tämä tästä vielä piinaksi muuttuu:D

Kaunista viikonlopun loppua ja alkavaa kesäistä viikkoa!

Saturday, May 30, 2015

Tunnekuohuisia päiviä ja ruokavalion muuttuminen suklaapainotteiseksi

Keskiviikkona olin elämäni ensimmäisessä PASissa. Huokaista uskalsin siinä vaiheessa kun klinikalla lääkärimme otti meidät vastaan ja kertoi, että ensimmäinen sulatukseen otettu alkio oli selvinnyt ja se näytti hyvältä. Mikä helpotus.

Siirrossa ei ollut mitään ihmeellistä, tunsin katedrin paremmin kuin tuoresiirrossa ja jossain kohtaa tunne oli hiukan epämiellyttävä (kaukana edes pienemmästä kivusta tosin). Mies seurasi olkaani rapsutellen toimitusta. Molempien katseet oli varmasti liimattu näyttöön, piti päästä todistamaan se taianomainen "pölähdys". Toimitus oli nopeasti ohi ja olo oli vähän epätodellinen, piti vähän vakuutella itselle, että kyllä se sinne meni, nyt vain odotellaan ja toivotaan parasta. Lääkäri totesi edellytysten raskauden alkamiseen olevan nyt hyvät ja että on vain huonoa tuuria jollei raskaus tästä ala.

Vessassa kävin toimenpiteen jälkeen ihan kehoituksesta. Olisin ehkä voinut jättää käymättäkin sillä olo ei ollut alkuunkaan niin julma kuin edellisellä kerralla jolloin jo noin tunti ennen siirtoa olin valmis vaikka lorottamaan housuuni. Nyt kävin kuin käskystä, samalla jännittäen ettei pieni karkaa heti ensimmäiseen pyttyyn. Tämä asia onkin nyt muuttunut. Sanoisin, että vainoharhaisuuden portteja kolkutellen olen nyt käynyt vessassa. Siellä tulee kuitenkin käytyä monta kertaa päivässä ja joka ikinen kerta mietin mitä muuta mahtaa karata kun alaspäin "väylä on auki".

Seuraava päivä alkoi ikävimmällä mahdollisella tavalla - konfliktilla työtoverin kanssa meidän kummankin toiseksiviimeisenä työpäivänä. Ehdotin asian läpikäymistä saman iltapäivän tiimipalaverissa rauhoitettuna aikana, jolloin lapset nukkuvat. Työtoverini kieltäytyi tästä tarjouksesta ja palaveeraaminen jäi perjantaiaamuun, jolloin tukena oli esimies. Pahan mielen kautta mentiin ja harmittaa vietävästi, että heti aamuun sattunut tilanne väritti koko päivän tunneilmapiirin ja mustasi mielen. Sinä samaisena päivänä kun jouduin lopuillekin hoidossa oleville lapsille jättämään hyvästit. Hyvästit olivat haikeat. Kannan mukanani upeita muistoja menneeltä vuodelta ja toive iloisesta jälleennäkemisestä on luonnollisesti suuri. No, tästä ei päästä kuin ylöspäin mutta voin sanoa, että kyllä jurppi kun heti siirron jälkeisenä päivänä tuli vielä tällainen stressipiikki. Olisin ilolla voinut elää ilman tätäkin kuoppaa. Toivottavasti pikkuinen kesti tämän pahan mielen ja suuren luopumisen päivän.

Nyt olen sitten tankannut suklaata (hyi minua) siinä uskossa, että raskaus alkaa ja kohta loppuu tällainen mässääminen ja alan syödä niin, että masuvauva voi hyvin. Sitten saa turhat sokerit jäädä.

Öitä testiin enää yhdeksän! Vaikka jo yritin googlailla Lugesteronin ja Zumenonin säilyvyyttä lämpimässä, en nyt vielä mene asioiden edelle. Katsotaan testi ensin ja sitten mietin miten saan tarvittaessa lääkkeet mukaan matkalle, jos siltä näyttää että niitä tarvitaan.

Sunday, May 24, 2015

Vertaiset parhaana tietolähteenä - miten eroon pistoskynistä?

Laiskan naisen ratkaisu: kysy googlelta. (Okei, tein tämän mutta vastausta ei ihan löytynyt)

Vielä laiskemman naisen ratkaisu: kysy vertaisilta!

Eli kun pistoskynien (esim. Gonal F, Ovitrelle) pakkauksissa lukee "kysy lääkkeiden hävittämisestä apteekista" niin on kai joku ennen minua selvittänyt kuinka itse kynä hävitetään? Ruiskuille ja neuloille mulla on tietenkin keräilypakkaus mutta kynästä puuttuu selko-ohje ja niitä kun alkaa nyt kertyä niin tässä siivouspäivän jälkimainingissa voisin yrittää hankkiutua eroon tarpeettomasta.

Ken tietää?

Kiitos Femar!

Voi siskot, miten olisin kaivannut pohdiskelu- ja pähkäilyapuja eilen. Päivän ovulaatiotestit menivät seuraavasti


  • aamun testi n. klo 6.30 - viallinen testi tai liian vähän/paljon kostunut testipää - ei tulosta
  • iltapäivän testi n. klo 14 - jätin testin vessaan vilkkumaan ja ajattelin, että menen ihan muutaman minuutin kuluttua takaisin katsomaan tuloksen. En mennyt ja näyttö oli sammunut (käytän nyt siis sen päänsärkyvaiheen eli kahden viivan tulkitsemisen jälkeen Clearblue digital -testiä). Kun napsautin tikun irti, ilmeistyi näyttöön aivan selvä hymynaama! Ilmeisesti silloin kun ovulaatiotesti on vielä negatiivinen niin näyttö jää tyhjäksi tikun irrottamisen jälkeenkin sillä tällainen tuli uutena (manuaalissa toki sanotaan selvästi, että irrottamisen jälkeen tulos tulee esiin kahden minuutin ajaksi) minulle. Pari epätoivoista kertaa kun olen testannut työpäivän aikana (ja luonnollisesti unohtanut kytätä ilmestyykö hymynaama), testin irrottamisen jälkeen näyttö on ollut mustana vaan. 
  • illan testi n. klo 19 - hymy! Tämän tein aivan vaan varmistuksen vuoksi sillä heti plussatessani piti tuikata Ovitrelle.


Eilen olisi kyllä ollut tarvetta klinikan iltapäivystykselle. Mietin nimittäin seuraavaa; pistinkö nyt liian aikaisin Ovitrellen kun se päätyi rasvamakkaraani eilen illalla? Olen ilmoittanut lääkärilleni testaavani aina aamulla. Viime päivinä olen tosin myös testannut iltapäivisin töissä sillä olisin niin hartaasti toivonut, että ovisplussa osuisi jollekin muulle päivälle kuin (mieheni ennustamalle) lauantaille. Tuleva keskiviikko  on nimittäin töiden puolesta sangen haastava ja siihen keskelle päivää sattuva siirto ei varsinaisesti helpota tilannetta. Niin ja minulle ilmoitettu siirtopäivä on lh-huippu+4 päivää.

En tiedä onko lääkärini sitten tämän tiedon varassa, että testaan vain aamulla, antanut ohjeeksi pistää Ovitrelle heti ovulaatiotestin plussatessa. Aikaisemminhan olen lopettanut testaamiset ensimmäiseen hymyyn eli en edes tiedä miten pitkä lh-huippu minulla tavallisesti on; näkyykö testissä kaksi päivää. No, tänään aamulla ainakin vielä näkyi.

Nyt siis painiskelen sen kanssa, että jos tunteja siirtoon lasketaan ovitrellen pistämisestä niin olen pulassa. Toisaalta mietin sitä, että koska kroppani näyttää toimivan hitaanpuoleisesti, onko tavallaan sama kuin jos joku normaalisti toimiva nainen olisi pistänyt vasta tänä aamuna...

Huominen siis vähän jännittää kun soitan aikaa siirtoon. Toivottavasti en nyt mokannut tätä. Vertaistuki jäi nyt hakematta täältä sillä illan käytin aikaa pienen ihanan kummityttöni kanssa. Pähkäilimme asiaa miehen kanssa ja hänen mielestään ohje oli yksiselitteinen - heti pistän kun plussaa sillä emme tosiaan sopineet enää tällä tapaamisella mihin aikaan päivästä testaan. 

Wednesday, May 20, 2015

Kun iso laiva kääntyykin nopeasti

Mitä tunteiden vuoristorataa!

Viime päivät olen henkisesti valmistanut itseäni kuulemaan, että tässäkään kierrossa ei ole odotettavissa ovulaatiota ja että katseet tulisi kääntää myöhempään. Kalenterinsivuja on tullut plärättyä (ilman kovin järjellistä ajatusta) ja spekuloitua mahdollisia tulevia kiertoja. Järkeä tässä hommassa on ollut mukana vain hitunen ja suurelta osalta siksi, että kiertoni ovat alkuvuodesta olleet pitkiä ja ennakoimattomia. En ollut vielä vaivautunut ottamaan selvää olisiko lääkkeellinen kierto edes mahdollista toteuttaa kierron mahdollisesti alkaessa ollessamme matkalla. En ole siis tutustunut lääkkeellisessä kierrossa käytettäviin lääkkeisiin ja niiden säilyvyyteen eri lämpötiloissa.

Ja tänään tuntuikin siltä kuin ihme olisi tapahtunut! Johtofollikkeli näyttäisi löytyneen oikealta, se oli vielä vaatimaton kooltaan (17mm). Limakalvo oli 7mm mutta se on kuulemma nyt minimipaksuudessaan. Ehkä ovulaatioon on kuitenkin vielä tovi ja limakalvokin ehtii vielä paksuuntua.


Töissä oli tänään iltapainotteistakin työtä joten katkaisin työpäiväni ihan reilusti, kävin ultrassa kaikessa rauhassa ja ultran päälle kävin vielä juhlakahveilla itsekseni. Uutiset olivat niin hyviä, että oli oikein ihanaa, että mies oli mukana kuulemassa. Motiivini pyytää hänet mukaani oli kuitenkin aivan päinvastainen, kuvittelin, että tulisimme suunnittelemaan miten etenisimme hoidoissa kesän jälkeen.


Vielä ei voi juhlia sillä huolenaiheitahan riittää edelleen; ovuloinhan varmasti, sattuuhan ovulaatio sopivalle päivälle, selviääkö alkio sulatuksesta, kiinnittyykö alkio jne. (ei nyt mennä tässä listassa asioiden edelle sillä huolien ja murheiden lista on varmasti pitkä). No, fiilis oli hyvä ja tässä olossani tempaisin työpaikalle tarjottavaksi suklaata. Eli pieni salainen juhlan paikka kuitenkin. :D Olen lopettamassa ko. työpaikassa viikon kuluttua ja sillä verukkeella menee varmasti kaikki tulevat erikoisuustempaukset läpi.

Nyt viimein palautumaan tästä tunnevuoristoratapäivästä...

Saturday, May 9, 2015

Lapsettomuus otsikoissa

On päivä sen asian esilläpitämiseksi, että lapsen saaminen ei ole itsestäänselvää. Niiden  "muistolle", jotka niin hartaasti toivovat. Asia on esillä mediassa, nimettömissä blogeissa ja kasvonsa sille antavat rohkeat vanhemmaksi toivovat (tai jo haaveistaan luopuneet) naistenlehdissä, aamu-tv:ssä ja ajankohtaisohjelmissa. Meille, joille asia on tavalla tai toisella totta, asia ei varmaan kovinkaan monena päivänä unohdu vaan muistuttaa kipuna ja kaipuuna useammin kuin tarpeen on. Päivä herättää kieltämättä ristiriitaisia tunnelmia tänään, äitienpäivän aattona. Varsinaista lohtua siihen, että huomenna me lapsettomat emme juhli, tämä tuskin tuo.

Jollei itseään sulje erämökkiin, äitienpäivän kohtaaminen tavalla tai toisella on tarpeen. Erämökkikeikka ei tähän väliin onnistu, päinvastoin. Olen jälleen niin ihmisten keskellä kuin vain on mahdollista.  Kohtauksia menneeltä viikolta:

"Soitan vain lapsenvahdille ja varmistan miten pienen kanssa sujuu."
Minä ajattelen: Haluaisin,että voisin joskus soittaa lapsenvahdille, vaikka tietenkin toivoisin, että tarve sellaiselle tulisi harvoin. Silloin kuitenkin, antaa lapsen hetken olla hoidossa toisella, ikävöidä hetken, sitten taas kohdata eron jälkeen.

"Äitini on vähän nurin päin kun en ole hänen luonaan äitienpäivänä."
Minä ajattelen: Minulle äitienpäivässä ei ole enää tätäkään merkitystä, jos koskaan on ollutkaan. 

"Meillä on huomenna sitten tuplajuhlat kun on äitienpäivä ja lapset saavat juhlia mitalia."
Minä ajattelen: Ai.Kiva teille.

"Meilläkin jää tänä vuonna äitienpäivä viettämättä kun ollaan täällä koko päivä."
 Minä ajattelen: Väliäkö sillä. Saat rakastaa lastasi joka päivä.

Minä: "Niin ja oikein ihanaa äitienpäivää!"
Toinen: "Kiitos, sa... Oletko sinä äiti?"
Minä: "En."
Toinen: "No sitten vaan hyvää viikonloppua muuten!"
Kuvitteellinen jatko...
Minä: "Minun päiväni on se edellinen, lapsettomien lauantai."
Niin, eihän tuollaista sanota ääneen. Vai sanotaanko? Ja mitä silloin odotan? "Olen pahoillani?"

Wednesday, April 29, 2015

Ohikiitävä hetki, jolloin iloitsin siitä, etten ole raskaana

Näinkin voi siis käydä. 

Viime viikolla kiittelin yöunista, nukuin kolmena perättäisenä yönä 6 tuntia tai yli ja näytti siltä, että hyvä kierre olisi päässyt alkamaan. Nyt olen aika lailla lähtöruudussa taas. Töihin palasin maanantaina sillä väsymystä en tunne ja ilmeisesti reaktiot alkavat olla jo normalisoitumassa eli jonkunlainen havainnointikyky pelaa. 

Tästä tosin päinvastainenkin todiste eiliseltä. Töihin polkiessani tuttua reittiä, heitin matkalla ylimääräisen voltin sillä kaikessa viisaudessaan jotkut haluavat pitää huolen siitä, että pyöräilijöiden matkat sujuvat hankalimmalla mahdollisella tavalla. Pyöräilijänhän tulee käyttää pyörätietä jos samansuuntainan pyörätie on merkattu ja ajoväylällä ei tuolloin saa ajaa, olkoonkin, että se olisi välillä turvallisempi ja ns. taloudellisen ajamisen kannalta parempi vaihtoehto. No, itse olen jo pitkään kiertänyt tätä sääntöä eräässä paikassa, jossa alamäen jälkeen olisi otettava turhan jyrkkä kurvi. Vaihtoehtona olen pitänyt sitä, että ajan ajoväylälle kahden betoniporsaan välistä ja saan vältettyä tuon turhan tiukan mutkan. Nyt sitten eilisen matkan pysäytti betoniporsaiden välille pultattu metallikaide. Tämän korkean kaiteen huomasin kun oli jo liian myöhäistä ja täräytin itseni ja fillariparkani ilmalentoon. 

Raajoissa tunto 
Silmät tomivat 
Jalat kantavat 

Ja näiden tsekkausten jälkeen näpersin ketjut paikoilleen ja pyörän takaisin ajokuntoon. Itkin jatkaessani matkaa osin shokki-itkua mutta osittain myös siitä ilosta, etten vahingoittanut muita. Olisi ollut anteeksiantamatonta jos mukanani olisi ollut jo pieni ihmisen alku. Hyvä muistutus tämä oli itselleni sen (toivottavasti joskus vielä toteutuvan) ajan varalta kun olen raskaana - varovaisempi on oltava. Olen kai viime päivinä ollut muutenkin tapaturma-altis sillä mustelmia ja ruhjeita on tullut enkä jälkikäteen edes osaa sanoa, mistä moiset ovat tulleet...

Tuesday, April 21, 2015

Kiitos unesta!

Onpa vaan merkillistä, miten laidasta laitaan voi tuntemukset heitellä. Olen viime keskiviikosta lähtien seurannut unta ja keskiviikosta perjantaihin kaikki näytti vielä ihan entiseltään. Perjantain ja lauantain välisenä yönä en tosin nukkunut lainkaan joten lauantai-iltana myrkytin itseni unilääkkeellä. Ja nukuin 7 tuntia, putkeen ja heräämättä!

Ja lauantaina jo ennakoinkin, että hyvä saattaa jatkua. Niin minulla monesti käy kun saa yhden hyvän yön nukuttua niin sama hyvä saa jatkoa. Sunnuntai-iltana palasin toisesta kaupungista kotiin kovin myöhään, juuri sopivasti kuulemaan tuloksia, Uudenmaan ääniä tosin laskettiin edelleen. Pelkäsin hiukan mitä tapahtuu kun joudun viivästyttämään nukkumaankäymistä siitä kun tunnen olevani väsynyt mutta ilmeisesti uni tuli sillä en jälkikäteen muista kiehnänneeni tai valvoneeni. Saldo n. 5,5 tuntia hyvää unta siis, lääkkeittä. Ja viime yönä pääsin jälleen seitsemään tuntiin, lääkkeittä. Alkaisikohan tästä siis uusi aika?

Eilen kävin vyöhyketerapiassa ja se todella on hermolepoa. Tavallaan harmittaa, että haaskasin paljon rahaa lääkäreihin sillä se, mistä tuntuu olevan (etenkin henkisellä puolella) apua on, että minua hoitaa ihminen, joka on kiinnostunut kokonaisuudesta. Hän kysyy kuinka voin ja selvittää tuntemukseni tarkasti. Hän ei tee pikaisia johtopäätöksiä vaan malttaa tarkentaa kunnes saa käsityksen siitä, missä mennään. Lääkäreiden kanssa olen pari kertaa päätynyt itkun partaalle heidän tehtyään nopeita arvioita siitä, mistä kaikki johtuu. Ja se on kurjaa silloin, kun jää kokemus siitä, että "tuo ihminen ei kuuntele mitä sanon".

Sain viimeisen hieronnan aikana vaikuttamaan myös homeopaattisen valmisteen ja samaa tavaraa mukaan otettavaksi myöhemmin. Niitä otetaan harvakseltaan ja vaikutus ei ole havaittavissa samalla lailla kuin monissa lääkkeissä vaan vaikutus näkynee jos tilani tasapainottuu. Tästä olikin terapeutin arvion mukaan jo viitteitä; hän arvioi korviani käsitellessään, että hermostoni alkaa olla jo rauhoittumassa.

Näin olisi hyvä - kunpa tämä jatkuisi!

Tuesday, April 14, 2015

Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!

Wednesday, April 8, 2015

Ei vielä, eikä vieläkään, vaan...


No, ei vieläkään.

Tänään varmistui heti haarat levittäessäni, että limakalvo edelleen surullisen ohut, rakkulat pieniä. Kierto jää anovulatoriseksi. Tänään kävin oman lääkärimme kollegalla ultrattavana ja häneltä tuomio tuli säälimättä ja oikeastaan ihan hyvä niin. Turhaa sitä kiertelemään ja kaartelemaan ja herättämään turhaa toivoa. Olo on tyhjä, surettaa kovin, vaikka tämä luonnon oma korjausliike onkin nyt hyvin ymmärrettävä - kehoni sentään ymmärtää olla ovuloimatta nyt kun ei välttämättä olisi paukkuja kestää raskaudenaikaisia vaivoja ja tuntemuksia. Juuri tätä kirjoittaessani postilaatikosta kolahti tilaamani ovulaatiotestit jäävät nyt odottelemaan aikaa tulevaa.

Tänään sain lopulta soitetuksi Uniklinikalle, jossa puhelun vastaanottanut sairaanhoitaja totesi, että alkuvuoden hormonihoidolla saattaa olla vaikutusta hormonitoimintaani edelleen ja että se saattaa yhä vaikuttaa siihen, kuinka nukun. Ilahduttavasti sain ajan uniklinikan lääkärille jo ensi viikolle. Nyt tosin kun haaveemme taas siirtyy tulevaan, aion jälleen kokeilla myrkkytroppeja, josko saisin vaikka muutaman yön lepoa lääkkeiden avulla (niistä on harvoin ollut iloa...). Edellinen lääkärikäynti yksityisellä poiki yhden uuden lääkereseptin kokeiluun. Lääkettä olisi käytettävä vähintään kaksi viikkoa, jotta selviäisi onko siitä apua. Nyt kieltämättä olisi taas aikaa odotella sillä tämäkin kiertoni tulee lääkärin arvion mukaan olemaan pitkä. 

Monday, April 6, 2015

Kuulenkohan koskaan itseäni kutsuttavan äidiksi

Torstaina peittelin töissä lapsia päiväunille. Peiton alta pilkisti vain somat kasvot, nappisilmät tuijottivat minua. "Äiti tulee hakemaan" toisti lapsi kysyvästi pari kertaa ennen tyytyväistä hykertelyä ja rauhoittumista silittelyyn. Vahvistin lapselle, että näin tulee tapahtumaan, äiti tulee hakemaan.

Ja siinä silittäessäni, kyyneleet valuivat poskilleni. Kuuntelin 11 lapsen tasaista tuhinaa ja itkin. Hetken olin suurenmoisen onnellinen siitä, että nämä ihanat lapset ovat elämässäni - vaikkakin vain työn kautta.   Kyynelten valuessa onnesta, sekoittui tunteeseen samalla kai hiukan epäuskoa ja ainakin paljon surua siitä, että jo nyt matka on ollut pitkä. Epäuskoisena mietin tuleeko kukaan koskaan kutsumaan minua äidiksi? (Lasten kanssa työskennellessä on tosin se ilo, että lasten riemastuessa ja heidän halutessa kertoa jotain, saattavat he innostuksissaan kutsuakin äidiksi, huomaten tosin pian itsekin, että tarjolla on vain "täti".) Voinee jälleen todeta, että koen lapsettomuuden alkaneen jo paljon aiemmin kuin viime vuoden toukokuussa, jolloin kovin toiveikkaina mieheni kanssa jätimme ehkäisyn pois. Olihan toiveita perheestä ollut jo pitkän aikaa edellisessä pitkässä suhteessa ja jo ennen sitä. Toiveeni omasta perheestä onkin ollut vahva jo kymmenen vuoden ajan.

Tiistaina kävin klinikalla kuulemassa, että vaikka mennään kiertopäivässä 10, oli kierto vielä hyvin alussa. Lääkärimme arveli kierrosta tulevan pitkä mutta lauantaista lähtien olen tehnyt ovulaatiotestejä, kaiken varalta. Huh, että olen kironnut ostamiani testejä, joissa täytyy arvuutella onko testiviiva yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva. Sunnuntaina kahden päivän arvailun jälkeen tilasin heti lisää yksiselitteisiä hymynaamatestejä - yksi potentiaalinen stressaamisen aihe vähemmän kun tuloksen lukeminen on helppoa. 

Monday, March 23, 2015

Soutaa, huopaa...

Viikonloppuna mies siivosi ja minä sotkin. Juuri vaihdetuille lakanoille jätin heti lauantaina naurettavat veriviirut. Ei siis oikeaa vuotoa mutta sellaiset sotkut että lakanapyykkiä pestiin tuplasti. 

Mitään ei sitten tapahtunut koko lauantain aikana enää ja kuppiin jäi yöllä vain hailakka rusehtava väri. Sunnuntaina, kaikessa viisaudessani tein vielä ovulaatiotestin varmistaakseni, ettei vuoto ollut ovulaatioon liittyvää (minulla ei koskaan ole ollut veristä vuotoa ovulaation aikana). Ei ollut. Ei mitään kipuja tässä vaiheessa. Sunnuntaina sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että jotain sisältä oikein kaivamalla saa ongittua. Ja ei kun lakanoiden suojaukseen  - vain todetakseni, että onnistuin väistämään suojatut kohdat ja tahrimaan lakanat jälleen. Parhaalla tahdollakaan vielä sunnuntai-iltapäivän meininkejä ei voinut kutsua kuukautisvuodoksi. 

Tunnelmat tuossa vaiheessa: "Oliko tämä nyt tässä?"  "Oliko tämä nyt vuoto vai ei?" "Mitä kehossani tapahtuu?" Ja näissä tunnelmissa varasin ajan aivan tavalliselle gynegologille kun ei klinikan omalle lääkärille saanut sopivaa aikaa. 

Kului tovi ja vuoto alkoi. Kivut alkoivat lievinä ja vasta yöllä oli varsinaisesti kivulias olo. Peruin gyneajan ja tänään soitin varatakseni ajan klinikan omalle lääkärille. Eniten kai omasta toiveestani tätäkin pasia yritetään luonnolliseen kiertoon, toivottavasti kehoni nyt jaksaa toimia niin kuin sen on tarkoitettu. Eli ultraan menen vasta kiertopäivänä 10 (ohje oli mennä kp 10-12 ja minulla on siis pitkähkö kierto) ja sitten vaan toivotaan, että ovulaatio löytyy ja että limakalvo kasvaa sopivaksi siirtoa varten. 

Nyt on käytössä öljyt, greippimehut ja ubikinon limakalvoa paksuntamaan. Ja huomenna vyöhyketerapiaan (unettomuuden vuoksi ensisijaisesti), jossa tietenkin mainitsen myös tämän valmistautumisen pasiin ja limakalvon paksuttamistoiveen. 
 
Otan vastaan myös mahdolliset huuhaavinkit ja olen aika lailla valmis kokeilemaan kaikenlaista (mielellään lääkkeetöntä ja ehdottomasti laillista:D). 

Saturday, March 21, 2015

Kiertopäivä 41

Periaatteessa ei olisi tuon enempää sanottavaa - ahdistaa ja tuntuu kurjalta, että pas:iin pääsy vaan venyy ja venyy. Tässä kuluvassa kierrossa siis paitsi kyllästyin pissaamaan tikulle ja odottamaan ovulaatiota, en pitänyt hyvänä, että siirto olisi tehty nyt kun kroppa on niin sekaisin unettomuudesta. Jos jotain niin haluaisin pienellemme hyvän alun.

Kuukautisten odotusta siis, edelleen. Tämä alkaa kuulostaa elämältäni pari vuotta sitten, jolloin tämä olisi ollut aivan normaali kierto tai yhtä normaalia oli, että kuukautiset saattoivat jäädä pois puoleksikin vuodeksi, ilmeisesti stressin takia. Muuta syytä en jälkeenkään päin keksi.

Nyt syy on ilmeisesti unettomuus, olen alinomaan todella väsynyt enkä usko, että hormonitoiminta tykkää tästä hyvää. En ole laihtunut eli paino on varmaan hyvinkin 57 ja 60 välillä (ei vaakaa eli en tiedä tarkasti) , nyt todennäköisesti lähempänä pyöreää lukua. Nyt väsyneenä on tehnyt paljon enemmän mieli makeita herkkuja ja vaikka olen yrittänyt pitää hyvää ateriarytmiä, on esimerkiksi työssä kiskottujen lounaiden laatu ollut vaihtelevaa ja riippunut täysin siitä minkä verran jaksan käyttää aikaa ruoanlaittoon. Viime päivinä se on ollut todella vähäistä ja lounas on saattanut olla puuro tai kaupasta mukaan napattu mikrokeitto. Ei hyvä. Kostautuu sillä, että himoitsen vähän kaikenlaista makeaa ja annan nyt halujen viedä. No, ainakaan en pääse laihtumaan, mikä ilmeisesti on ainakin kerran historiassani ollut kuukautisten poisjäämisen syy.

Nyt vaan toivoisin, että saisin tämän unettomuuskierteen katkaistua. On ahdistavaa tietää, että stressitasojen laskeminen ja riittävän unen saanti voisi varmasti vaikuttaa myönteisesti tähän hormonitoimintaankin. Ahdistavaa siksi, että tiedän sen niin hyvin mutta niin monia keinoja kokeiltuanikaan en vaan onnistu pääsemään tästä mihinkään! Ilmeisesti pitkä sairausloma auttoi jonkun verran, sen aikana verenpaineet tulivat normaalilukemiin ja leposykekin jo seitsemäänkymmeneen. Töiden alettua verenpaine on pysynyt kohtuullisissa lukemissa mutta syke huitelee 80 ja 90 välillä, siis levossa. Jollekin lähellä 80 oleva leposyke olisi jo hyvä mutta tässä yksilölliset erot ovat suuret, minulle se on roimasti koholla.

Onneksi tämä ei ole koko totuus. Töissä lapset ovat aivan ihania - edelleen ja kotona mies on ihana ja rakastettava, aina.  Muutaman viikko sitten riitelimme ja se sumensi myös maailman hetkeksi mutta onneksi arkemme jatkuu taas onnellisena. Siitä, että suhde on hyvä, saa kyllä voimaa ja iloa jokaiseen päivään. Ystävät ovat olemassa ja olen jaksamiseni rajoissa pitänyt yhteyttä - valitettavasti minusta on tullut vähän vetäytyvä ja aloitekyvytön nyt kun tuntuu, ettei vaan jaksa, edes mitään mukavaa.

Thursday, March 12, 2015

Jos olenkin raskaana...

Viime keväänä jätin harmillisesti kesken harjoittelun tanssikisoihin eräässä ryhmässä. Se oli silloin oikea päätös sillä stressasin kovin sitä, että emme aikataulullisista syistä onnistuneet harjoittelemaan niin, että olisimme saaneet teostamme esitettävään kuntoon loppukevääksi. Silloin kuitenkin osa ryhmästä suunnitteli samaa teosta tämän kevään kisoihin. Kiemurtelin ja kaartelin. Syy, miksi en lupautunut, oli se, että toivoin kovin olevani siinä vaiheessa pienen lapsen äiti tai vähintään raskaana. No, toisin kävi...

Viime kesänä otin työstäni toimivapaata ja nyt teen määräaikaisuutta toisessa työssä. Syyt tähän olivat lukuisat mutta ajattelin tämän määräaikaisen paikan olevan paikka, jossa työpaineet eivät ole niin kovat ja psyykkinen kuorma olisi vähäisempää. Tätä toivoin sillä toivoin hyvinkin raskautuvani ja yritin valmistella tilannetta niin, etten olisi äärimmäisen kuormittavassa työssä raskausaikana. Taisi käydä juuri päin vastoin. Jo syyskuussahan selvisi, että luonnollisin menetelmin emme tule lasta saamaan. Jäkiviisaana voi todeta, että "omassa työssäni" ainakin aikataulujen sumplaaminen ja ajan raivaaminen klinikkakäynteihin ja operaatioihin olisi ollut helpompaa.

Alkusyksystä varasimme matkan loppuvuodeksi ja ajattelimme sen olevan viimeinen matkamme kahden, tai oikeastaan toivoimme kovin, että pieni olisi ollut jo matkalla mukana, kasvamassa sisälläni. Olin itse asiassa ehtinyt vahvasti visualisoida sen kuinka ylpeänä kuljen (ei vielä niin näkyvän) salaisen matkalaisen kanssa ja illalla lakanoiden väliin käpertyessämme mieheni silittää kasvavaa vatsaani. Seuraavaa matkaa suunnittelemme samoin ajatuksin, tai ainakin oma mieleni edelleen on kallellaan sinne, että raskaana olen ja tämä on hyvä huomioida myös matkan käytännön asioita suunnitellessa (kuten ruokavalio - olen siis kasvissyöjä ja koen, että aivan terveellisesti ja vauvalle turvallisesti voisin syödä vain kotona saadessani itse valmistaa ruokani niin, että siinä on kaikkea, mitä vatsassa kasvavan vauvan vuoksi tarvitsee). Olisi varmaan oman psyyken kannalta hyvä olla viemättä tällaisia ajatuksia kovin pitkälle, eihän tiedä kuinka monta "viimeistä matkaa vain pariskuntana" ehdimme vielä tekemään. Mutta se toive, se on niin voimakas, että se värittää kaiken arjesta juhlaan.

Naistenpäivänä lähdimme miehen kanssa ulkoilemaan. Kuljimme ennen raittiseen ilmaan ampaisemista kauppakeskuksen läpi. Mies ehdotti, että olisimme voineet käydä katsomassa minulle jotain uutta kaunista alusvaateliikkeestä. Arvostin elettä mutta kieltäydyin vedoten siihen, että jos kohta olen raskaana, kokoni varmaankin muuttuu ja upouusien hepeneitten käyttöikä jäisi lyhyeksi. Tämä harmittaa jo nyt sillä tässä emotionaalisessa tuhotilassa olisi tietenkin mukavaa jos olisi edes jotain sievää päällä.

Mainittakoon, että edellisessä suhteessani harrastin aivan tätä samaa ja näiden ajatusten kanssa on nyt siis tullut elettyä jo hyvä tovi. Yllä vain muutama esimerkki tilanteista, joissa valmistautuminen (ja pettyminen) raskauteen on kaventanut elämää. Hyvä muistutus itselleni - jatkossa EI NÄIN! Tällainen ajattelu ei varmaan lopu jollen itse tätä lopeta.

Ps. Kiitos Pienelle paikka vapaana -blogin Keksille, joka inspiroi tähän kirjoitukseen. Minulle kirjoitus muistutti siitä, että on uskallettava elää näiden vahvojen toiveidenkin keskellä. 

Sunday, March 8, 2015

Myrsky laantuu

Eilen ja tänä aamuna sisälläni riehunut myrsky osoittaa laantumisen merkkejä. Miehen kanssa onnistuimme taas selvittämään asiat parhain päin ja osoitimme varmasti molemmat toisillemme, että tämä elämämme yhdessä on kovin arvokasta kummallekin. Mies perui tältä päivältä menoja voidaksemme rauhassa selvittää asiat, siitä suurkiitos hänelle. En olisi sietänyt sitä, että lykkäämme hankalista asioista puhumista. Ja edelleen, kaikki kurja eilen alkoi ihan pienestä mutta sai ihan toista luokkaa olevat mittasuhteet ja se puolestaan on se hankala maasto - asiat, joista ei ole helppo puhua.

Kuumeisesti tunnustelen olojani ja odottelen kuukautisten alkamista. Mieli alkaa jo suunnata tulevaan ja väsymyksestä huolimatta olo on toiveikas sen suhteen, että jo seuraavassa kierrossa pääsisimme PASiin.  Ja kuitenkin, ensin olisi saatava tämä unettomuuskierre katkaistua. Toiveeni kohdistuvat tulevaan yöhön!

Saturday, March 7, 2015

Ilahduta bloggaajakaveria!


Sain blogihaasteen Pienelle paikka vapaana -blogin Keksiltä. Keksin blogin löysin vasta vuodenvaihteessa mutta siitä lähtien seurannut tiuhaan. Meillä menee hoidot aika lailla samaan tahtiin juuri nyt. Keksi kirjoittaa hoitojen lisäksi omista tuntemuksistaan rehellisesti. Hän on myös ilahduttanut kirjoittaen tsemppaavia kommentteja omiin blogikirjoituksiini (=outoihin ja joskus päättömiin vuodatuksiin). Keksille ja hänen puolisolleen toivon sydämeni pohjasta onnistumista hoidoissa, vaikka ihan niin pian kuin suinkin!<3

Juuri tänään tämä ilahdutus sattui aivan taianomaiseen kohtaan. Kotiolot eivät nyt näytä kovin riemukkailta ja oma mieliala on  ollut sanalla sanoen maassa. Tällainen ilahduttikin nyt kovin ja saa suupielet kääntymään kohti korvia. 

Minä puolestani haastan Toiveena vauva -blogin kirjoittajan, joka on elänyt lasta toivoen jo hyvän aikaa ja hänellä on jo paljon tietoa ja kokemuksia hoitojen eri vaiheista ja tuntemuksista. Häneltä on myös Keksin tavoin saanut mitä parhainta vertaistukea.

Haasteen säännöt: 

•  Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat. Bloggaajien määrän voit itse päättää.
•  Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille.
• Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla; esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekoista. Ilahduttaa voit myös vaikka kommenttien tai sähköpostin välityksellä.

Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakavereita, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa mukaan uusia kirjoittajia.

Epäonnista itsesäätelyä


Juuri tätä kirjoittaessani sydämessä muljahtelee oudosti ja mieltä vaivaa huolestuneisuus ja ahdistuneisuus. Yleisesti ja toisaalta erityisesti. Harmi kyllä erityisiä aiheita on niin pitkäksi listaksi, että jäsentäminen edes kirjoittaen on sangen haastavaa.

Tänään ei miehestä ole paljon iloa noin niin kuin puolison ja miehen ominaisuudessa. Jos mahdollista niin hän käy enemmän tuulella kuin minä ja se on jo paljon se. Kuvaavaa on toisaalta se, että hänellä meni herne syvälle nenään ihan pienestä sanomastani jutusta mutta onnistui lietsomaan itsensä mökötysmoodiin. Jos tästä illemmalla tulee riita niin voin todeta, että ihan turhasta tuli mutta kai meidänkin sitten on välillä riideltävä jostakin.

Mikä näitä oloja siis tasapainottaisi, jos jokin  niin se minun on nyt löydettävä (ja tehtävä) itse.


Jostain joudun luopumaankin ja tämän päivän havaintojen perusteella ainakin se, että raskaustoiveblogeista raskausblogeiksi muuttuneet jäävät minulta jatkossa lukematta. Tietenkin - kunnes toisin todetaan. Mutta nyt liika on liikaa.


Thursday, March 5, 2015

Pysähdys

Viikonlopun jälkeen oli pakko tehdä päätös ja ilmoittaa töissä, että jään sairauslomalle loppuviikoksi. Asia sai hoitajan siunauksen tiistaiaamuna kun leposyke huiteli lähellä sataa (normaali leposyke välillä 50-60)ja olin selvästikin aika itkuinen.

Eilen kävin vielä psykiatrilla saamassa vähän uutta tietoa ja ymmärrystä tilanteeseeni. Ja lisäsi sairauslomaan vielä ensi viikon kun oli sitä mieltä että se on aivan ehdoton minimi, jotta saisi kuormitustilaa vähän matalammaksi. Tämä setä selvitti suvussani olevaa sairastamista ja omaa taustaani ja sen perusteella muotoili, että minulla voisi olla alttiutta siihen, että rasittuessani tällainen unettomuus laukeaa. Ja että olen ehkä herkkä rasitukselle. Tämä ei kaikilta osin vastaa omaa arviotani sillä välillä tuntuu, että on kestettäväksi annettu yhtä ja toista ja kaikesta on tähän mennessä hengissä selvitty. No, en tietenkään voinut kertoa koko elämäntarinaani ja keskityinkin itse myös saamaan uutta tietoa. Seuraavaksi täytyykin taas ottaa google käyttöön ja selvitellä miten tuo insuliiniresistenssin vaikutus uneen on ja pitäisi varmaan jollain lailla tutkia myös mikä on nykytilanteeni ko. asian suhteen. Insuliiniresistenssihän minulla selvisi lapsettomuusklinikalla eikä tällaisesta ole koskaan ollut esim. työterveyden puolella epäilystäkään.

Iltapäivällä kävin myös vyöhyketerapiassa/homeopaatilla. Se olikin kokemuksena aivan uusi ja toivon tietenkin, että tästä lääkkeettömästä vaihtoehdosta olisi nyt jotain apua. Hoitajan käsitellessä jalkapohjiani, nukahdin. Ajallisesti en nukkunut muutamaa minuuttia pidempään jos sitäkään mutta ainakin hoito oli kovin rentouttava.

Viime yö ei unen suhteen poikennut normaalista. Heräsin klo 0.18 tai 1.18 (en muista enää) ja valvoin n. klo 5 saakka. Noin viidestä kuuteen olen nukkunut tunnin verran. Yöllä turhautti niin maan vietävästi kun kelloa katsoessani ei ollutkaan aamu. Yritin kuitenkin siirtää harmistuksen syrjään ja rentouttaa mielen, se vaan ei ole niin yksinkertaista.

Nyt siis keho viestii vahvasti - on aika pysähtyä hetkeksi. Klinikalle olisi ollut aika keskiviikkona ja perun sein edellisenä päivänä ja ilmoitin lääkärille, että haluan ennen seuraavaa alkion siirtoa saada kehoni siihen tilaan, että olen levännyt ja valmiimpi vastaanottamaan alkion. Lääkäri kohteliaasti totesi, että näin voidaan tehdä, oli se sitten oma tunteeni tai tosiseikka, että unettomaan ja väsyneeseen minuun ei saisi mitään kiinnittymään. Minun oli kuitenkin pakko ajatella tätäkin. Meillä on pakkasessa vain kaksi alkiota. En ihan heti näe, että jaksaisin lähteä uuteen ivf:ään aivan pian ja toivoisinkin, että saisimme ensimmäisen raskauden alkamaan näistä, vaikka onkin vähän, mistä ottaa.

Mies ei ollut tästä erityisen iloissaan mutta on kuitenkin ihanasti ollut tukenani ja eräänä iltana auttoi rentoutumaan hieromalla hartioitani.

Minä yritän nyt levätä.

Saturday, February 28, 2015

No news is bad news

Näin nyt taisi käydä tässä ensimmäisen hormoniruljanssin jälkeisessä kierrossa - ei vielä päästä availemaan pakastinarkun kantta. Nyt eletään jo kierron 21.päivää ja ovulaatiota ei vaan kuulu, ei näy. Lääkärimme klinikalla on jo monesti toistanut, että ei ole aivan tavatonta, ettei keho nyt vaan jaksa ovuloida.

Tavallaan se surettaa kovasti mutta juuri tällä hetkellä näen tässä myös suuren mahdollisuuden. Toivoisin niin kovasti, että saisin unettomuustilanteen kuntoon ennen seuraavaa alkionsiirtoa. Vaikka kehoni ei ilmeisesti ollut lainkaan niin kovilla kuin monilla muilla saman läpikäyneillä naisilla, olin silti enemmän tai vähemmän sekaisin ja ainakin kovin jaksamaton. En voi olla ajattelematta sitä, mikä merkitys on sillä, että voin hyvin, lepään ja kehossa vallitsee jonkunlainen tasapaino jatkuvan kaaoksen sijaan.

Jos nyt käy niin, että odotamme seuraavaan kiertoon ja siellä toivottavasti luonnollisesti tulevaan ovulaatioon, en ehkä kuitenkaan ole kamalan harmissani. Näin ainakin saisin lisäaikaa palautella kehon hyvään, tasapainoiseen ja vastaanottavaiseen tilaan. 

Thursday, February 26, 2015

Pienen lottovoiton mittainen lovi


Oikeasti, tätä vaan ei onnistu sivuuttamaan. Asia ei varmaan kirpaisisi niin kovin, jos hoidoista olisi aina takeena onnistunut lopputulos eli alkanut raskaus ja syntynyt lapsi (tai useampi). Mutta kun ei, maksettava on ihan riippumatta siitä tuleeko toivottua tulosta vai ei.

Meidän tarinassamme ei odotettu vuotta ennen hoitoihin hakeutumista. Tosiasiassa taisimme odottaa kaksi kiertoa ennen ajan varaamista yksityiselle klinikalle. Minun kärsivällisyyskyvylläni päästiin tähän. Miehen kapasiteetti olisi ollut riittoisampi mutta tässä minun pirttihirmupiirteeni varmaan nousivat niin nopeasti, että mieskin katsoi parhaaksi myöntyä edes tutkimuksiin. Emme siis odotelleet pääsyä julkisiin palveluihin vaan menimme pankkikortti ojossa yksityiselle klinikalle. Niissäkin olisi ollut mistä valita. Valitsimme muistaakseni painottaen mm. seuraavia kriteerejä; ajanvaraus netissä mahdollista, hinnasto esillä, suosituksia tutuilta. Hinnoissa ei klinikoilla ole mitään aivan järkyttäviä eroja. Näin ollen painoi myös klinikan sijainti; piti olla helppojen yhteyksien varrella jotta töihin ja töistä pääsi nopeasti.  Valinta oli lopulta Felicitas.

Karkeasti voisi jaotella rahaa menevän
- suunnittelukäynteihin
- toimenpiteisiin
- ultraäänikäynteihin
- lääkkeisiin ja hormooneihin

Vähän näkymättömämmin rahaa voi myös mennä hoitojen ja käyntien vuoksi otettuihin lomapäiviin tai tuntipoissaoloihin (joita tosin ei voi rahalla maksaakaan takaisin vaan tehdään sitten työtä enempi toisena päivänä tai lomalla lomaillaan vähemmän aikaa). Me liikumme muutenkin julkisilla joten käynteihin ei erikseen mene matkakuluja, saman kunnan alueella kun voimme asioida.

Sattuipa muuten tässä ovulaation odotteluvaiheessa niin, että maanantaina kipaisin ultrassa, jossa ei voitu todeta muuta kuin se, että limakalvo on vielä surkean ohut eikä ovulaatiokaan näyttäisi olevan aivan lähipäivinä tuloillaan. Sen siitä kuitenkin kostuin, että sain pari päivää taukoa ovulaation testaamisesta. No, mitä kuitenkin tapahtui kassalla oli, että kuulin väärin minulle sanotun summan ja ilahtuneena kommentoinkin, että "olipas tämä halpa käynti". Pankkikorttia laitteeseen tunkiessani totuus kuitenkin paljastui; summa oli 125 euroa eikä 25 euroa. Korvani nappasi huoletta ensimmäisen satasen pois. Sitten tuli nolostus - mitähän vastaanottohenkilö oikein ajatteli tokaisustani? Lopulta päättelin, ettei hän edes kuullut sitä sillä hänellä oli joku tuppo korvassaan ja tullessani tiskille hän ei ollut kuullut mitä häneltä kysyin.

Tässä vaiheessa en todellakaan jaksa laskea summia ja se olisi ehkä vähän liian kivuliastakin. Ja toisaalta niin kovin ristiriitaista, olemmehan tosiaan etenemässä kohti hartainta toivettamme, yhteistä lasta. On kuitenkin ihan realiteetti, että tarvitsee sitä rahaa elämässä muihinkin asioihin...Olenko ihan hirveä kun ajattelen rahanmenoa?

On vähän urpoa itseltäni, ettei asia tullut mieleeni kun joulukuussa juoksin intopiukeana apteekkiin heti lääkärikäynnin jälkeen valmistautuakseni ensimmäiseen hoitokierrokseen. Silloin olisi ollut viisasta muistaa ystävän muistutus Kelan lääkekatosta. Olisin voinut ostaa joulukuussa vain välttämättömimmät Primolutit ja tehdä isot investoinnit tämän vuoden puolella. Mutta ei sitä silloin ymmärtänyt, jälkikäteenhän tuntuu muutenkin vähän vieraalta tuo innostus lääkkeiden hankintaan. Samankaltaista innostusta hoitoa, varsinkaan lääkkeitä, kohtaan ei sitten ehkä sen jälkeen ole ollutkaan. Olkoon tämä nyt muistutukseksi niille, jotka haluavat ja onnistuvat tämän asian kanssa taktikoimaan...

Alla tietoa lääkekatosta, seuraava teksti on lainaus suoraan Kelan sivuilta. "Maksat itse aina osan lääkekuluistasi ns. omavastuuosuutena. Jos saman kalenterivuoden aikana korvatuista lääkkeistä, kliinisistä ravintovalmisteista ja perusvoiteista maksamasi omavastuuosuudet ylittävät 612,62 euroa kalenterivuodessa, sinulla on oikeus lisäkorvaukseen. Vuotuisen omavastuuosuuden täytyttyä maksat jokaisesta korvattavasta lääkkeestäsi 1,50 euroa."Lähde: http://www.kela.fi/laakkeet_laakekatto

P.S. Kilpailevalla Fertinova-klinikalla on nyt uusi takuuhoito!

Tuesday, February 17, 2015

Jaksamisen äärirajoilta kohti hymyjä ja iloja

Tänään koin aamulla olevani jo jaksamisen äärirajoilla. Istuin bussissa siihen aikaan kun kuuluukin ja hiljaa aivan mutta rintaan koski, päätä särki ja itketti. Vain jokin aivan käsittämätön voima sai olemaan itkemättä silmiä päästä. Toinen käsittämätön voima kuljetti kohti työpaikkaa.

No, tämä päivä tuli sitten tilauksesta. Töissä kevyttä ja ihanaa; jälleennäkeminen pitkään sairaana olleen lapsen kanssa, epätoivoista yhteispulkkahinkutusta puoliksi sulaneessa ja puoliksi jäisessä mäessä, leikkivarjosta aivan pähkinöiksi menneitä 2-3-vuotiaita, nauraa räkättäen tai vähän vaivihkaa  kiehnuttaen syliin pyrkiviä pienoisia. Pitkään ryhmässä viipynyt omaa lastaan hakemassa ollut äiti, joka samalla ihanasti leikitti ja huomioi _kaikki_ paikalla olleet lapset. Koskettavia, iloisia ja lämpöisiä hetkiä!

Onneksi näitä päiviä on. Nyt tulee itku kun vain ajattelen sitä, että olisiko tähän jonain päivänä mahdollisuus oman lapsen kanssa. Kunpa se päivä vielä tulisi, kunpa pian onnistuisimme saamaan raskauden alulle.

Voikaa hyvin kaikki, te jotka jännitätte testitulosta, odotatte seuraavan kierron alkamista tai raskaus on alkanut! Tai olette sitten ihan missä tilanteessa hyvänsä!

Ps. Työterveydessä lääkäriä tavattu ja sain taas uuden lääkkeen kokeiluun ja kun tätä vähän jyrkin sanankääntein menin paheksumaan vastaanotolla, sain myös lähetteen psykiatrille. Uhaten sitäkin pelkoa, että siellä jotain selviää (vian ei tarvitse olla suurensuuri jos se sattuu olemaan pääkopassa), varasin jo ajan kallonkutistajallekin.  Omaan piikkiin nyt otettu pari vapaapäivää maaliskuulle homeopaatti-vyöhyketerapeutin vastaanotolle. Sitä oikeasti odotan vaikka mies onkin sitä mieltä, että on ihan huuhaata.

Sunday, February 15, 2015

Tänään...

...olen kaikesta huolimatta kuvitellut itselleni raskausoireita; pahoinvointia ja väsymystä. Vai johtuisivatkohan nämä vain unettomuudesta?

...olen nähnyt kymmenestä sataan raskausvatsaa per minuutti. Siltä ainakin tuntuu. Vaikka kuvittelen oireita, kaikki lapsionni ja raskaudet ympärillä muistuttavat siitä, että itse en ole saanut kantaa lasta hetken vertaa.

...olen yrittänyt muotoilla korrektia vastausta ystävän esittämään hankalaan kysymykseen. En onnistunut hyvin. Olemme ystäviä edelleen mutta voisin veikata, että huonosti muotoiltu vastaukseni aiheutti vaikeasti kuvailtavissa olevaa _jotain_ välillemme.

...olen kaivannut miestäni kovasti. Ystävänpäivä erossa rakkaasta ei ollutkaan niin mukavaa, vaikka sen vietti hyvän vanhan ystävän kanssa.

...olen yrittänyt miettiä miltä tuntuu niistä ystävistäni ja ihmisistä ylipäätään, jotka tulevat raskaaksi haluamatta sitä mitenkään aivan ylenpalttisen paljon. Joille asia on "ihan ok" ja sen kanssa opetellaan elämään ja opetellaan haluamaan. Tuntuiko minustakin joskus tuolta? En muista sellaista aikaa olleenkaan.

Wednesday, February 11, 2015

Kolme vaihtoehtoamme

Saimme tänään kuulla lääkäriltä vaihtoehdoistamme nyt kun alkion tuoresiirrosta ei tullut onnistumista. Toivon niin kovin, että kehoni jaksaisi nyt tehdä tehtävänsä ja pääsisimme luonnollisessa kierrossa tehtävään pasiin.

Vaikka sitä miten "tekisi kaikkensa jotta onnistuisimme toiveessamme" niin luonnollisin vaihtoehto kuulostaa nyt hormonihirviökauden jälkeen hyvältä. Vaikka saatan luomuhormoneillanikin muuttua hirviöksi, pidän siitä olotilasta kuitenkin enemmän. Muut vaihtoehdothan ovat siirto vahvistettuun luonnolliseen kiertoon tai kokonaan lääkkeelliseen kiertoon. Nähtäväksi kuitenkin jää miten kroppani toimii ja voi olla, ettei toimi siten kuin pitäisi. Siinä tapauksessa tietenkin käytämme muita kortteja.

Nyt harhailen muissa blogeissa ja yritän löytää tietoa akupuktiosta hoitomuotona unettomuuteen ja mahdollisesti tueksi alkion kiinnittymiseen. Unettomuus siis jatkuu ja osittain myös riippumatta siitä minkälaisen lääkekoktailin otan. Seuraavan siirron jälkeen tulee kuitenkin aika, jolloin en taas halua myrkkyjä käyttää ja siksi nyt tutkin vaihtoehtoisia tapoja hoitaa itseäni. Vaikka on mahdotonta sanoa miksi alkio ei kiinnittynyt, toivoisin silti, että seuraavaan siirtoon pikkuisella olisi edes hiukan mukavammat olosuhteet. Nyt keho on vielä niin stressitilassa, etten itsekään haluaisi olla itseni lähellä. 

Tuesday, February 10, 2015

Rakastettu (ja pakastettu?)

Viime perjantaina jatkoin aamulla labrakäynnin jälkeen matkaa keskustasta töihin. Junassa kuulin kuinka mieshenkilö kertoi tutulleen perheeseen pian syntyvästä kolmannesta lapsesta. Juuri painiessani omien tuntemusteni kanssa - olisinko raskaana, odottamassa ensimmäistämme vai olikohan ensimmäinen ihan realistinen yrityksemme kuitenkin epäonnistunut - olin tietenkin jo omalla tavallani virittynyt kuulemaan ja kuuntelemaan tällaisia keskusteluja. Purin huulta ja puristin laukunhihnaani.

Ja ehkä nyt kun sitä itse niin kovin odottaa niin suhtautuu vain kaikista ymmärtäväisimmin sellaisiin odotuksiin, jossa lasta toivotaan kovasti ja vaikka jännitettäisiin miten kaikki sujuu niin ainakin puhutaan se jännityskin parhain päin. Että selvitään kyllä kun jotain niin kaunista on maailmaan syntymässä.

Olen työskennellyt vauva-ja lapsiperheiden kanssa ja mitkään tunteet, mitä lasten tai  puolison kanssa tai lapsiperheen arjen tuiverruksessa voi vanhemmille tulla, ei sinänsä ole vieraita ja työskentelysuhteessa olen kyllä valmis kuulemaan ja työskentelemään ihan kaikkien tunteiden kanssa. Mutta juuri nyt, juuri tässä omassa tilassani tuntuikin hurjalta kuulla junassa tarinaansa kertoneen suusta, että "kannattiko tähän enää ryhtyä" ja "matkatkin olisivat helpompia". Aivan epäilemättä he tulevat rakastamaan lastaan ja pitämään tästä hyvän huolen, ei siitä ole kysymys. Tai ehkä hän kertoi juuri siitä päivän tai viikon notkahduksesta, epäilystä? Mutta miksi kertoisi niin jollekin tuttavalleen (ei selvästikään ystäviä olleet kuitenkaan)?

Kotona illalla surimme miehen kanssa epäonnistumista ensimmäisessä hoidossa. Mutta samalla toivoimme, että seuraava yritys toisi meille jo ennakolta hyvin rakastetun - ja ehkä alkuvaiheinaan pakastetun - lapsen. Lapsen, jota jo odotamme kovasti. Lapsen, joka saa tulla sellaisena kuin hän on. Lapsen saaminen tulee muuttamaan elämämme ja haastamaan meidät ihmisinä, ottamaan vastuun itsemme lisäksi pienestä kasvavasta ihmisestä. Mutta sitä juuri me haluamme niin kovin.

P.S. Tagiksi päätyi katkeruus. En kai voinut välttää sitäkään. Välillä se tulee voimakkaampana ja välillä heikompana mutta tulee kuitenkin, vaikka kuinka pyrkisin välttämään. Ystävien kohdalla lapsiuutiset ovat onnellisia tapahtumia (vaikka hetkellisesti kirpaisisikin) mutta vähänkin vieraamman kohdalla en aina mene soikeaksi onnesta vaan väännyn kuin taivutettu puu, kieroksi ja katkeraksi eukoksi. 

Monday, February 9, 2015

Kiitos ystävyydestä!

Ei voi muuta sanoa kuin että saan olla hyvin onnekas. Minulla on nimittäin aivan uskomattoman hyviä ystäviä. Paitsi, että on ilo jakaa mukavat asiat ja joskus jauhaa tyhjänpäiväisiäkin niin tällaisina hetkinä ystävistä on ollut valtavasti iloa ja iso tuki.

Eräs ystäväni  on käynyt läpi oman raskaan prosessinsa lapsettomuuden ja hoitojen kanssa. Se, että hän osaa sanoa kauniit ja rohkaisevat sanat eivät johdu varmaankaan ainoastaan hänen omasta historiastaan, sattuu vaan olemaan aivan ihanan hyväsydäminen ihminen.

Ja sitten pitkäaikainen hyvä ystäväni, on ihan liikuttavaa miten hän jaksaa kaikissa käänteissä olla tukena ystävilleen.

Kiitos ystävyydestä ja tuestanne näinä haastavina hetkinä! Ja toinen iso kiitos tälle blogimaailmassa toisiaan tsemppaaville naisille ja miehille. 

Saturday, February 7, 2015

Kohti uusia yrityksiä

Perjantaina kotiin tullessani mieheni kertoi uutiset; raskaustestin tulos oli negatiivinen eli alkio ei ollut edes yrittänyt kiinnittyä. Uutiset jäivät miehen kerrottavaksi, sillä itse en olisi paitsi päässyt työvuoroni aikana soittamaan tuloksia enkä myöskään olisi kyennyt tekemään työpäivääni loppuun. Ehkä siis jotenkin ennakoin tuloksen, positiivisen tuloksen jälkeenhän olisin varmasti jatkanut työpäiväni loppuun hymyssä suin.

Perjantaina järjestelin siis työvuoroni niin, että pääsin aamulla laboratorioon. Vaikka mielestäni odottelin hissiin pääsyä ainoassa mahdollisessa hissiaulassa ja edelleni en ollut päästänyt ketään labran auetessa klo 7.30 (ja itse olin erään miehen kanssa hisseillä kärkkymässä 7.25), oli ylhäällä laboratorion aulassa jo parikin ihmistä vuoronumerolla ennen minua. Täysin selittämätöntä! Ikävää oli se, että jouduin näytteenottohuoneeseen sellaisen mieshenkilön jälkeen, joka ainakin edellisenä iltana ja kuka ties samana aamuna oli nauttinut vettä väkevämpää. Näytteenottohuoneessa oli tujakka aromi hänen jäljiltään. Tavallisesti siedän hajujakin melko hyvin, nyt teki tiukkaa. Yksi merkki, jonka perusteella olin jo ehtinyt kuvitella olevani raskaana.

Toinen oli potentiaalisen kiinnittymispäivän tienoilla alavatsassa tuntunut kihelmöinti. Rinnat ovat ilmeisesti kasvaneet vain lihomisen seurauksena ja aristavat Lugesteronien vuoksi. Lisäksi mieli ehti tehdä jo paljon työtä; ennakoida sitä, että kannan pientä sisälläni turvallisesti. Nyt on vaikea kuvailla miten valtava pettymys tuo testitulos onkaan.Miten suuri on suru. Itku on herkässä ja tulee "väärissä paikoissa" vaikka onneksi saan itkeä myös rakkaani olkapäätä vasten, hänen sylissään.

Ja samalla kun niin valtavan paljon on toivonut, että onnistuisimme heti, on jollain lailla yrittänyt suhtautua myös siihen mahdollisuuteen, että raskaus ei heti ala. Ja vaikka sitä on pitänyt mahdollisuutena, on ehkä oman toiveikkuutensa säilyttääkseen ensisijaisesti pitänyt toista mahdollisuutta mielessä enemmän pinnalla.

Olo on nyt raskas. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nyt uskallan ottaa kunnon koktailin unilääkkeitä ja varmistaa, että saan vähän univelkoja takaisin. Toivottavasti tulevina öinä lääkkeistä on tällaista apua. En nimittäin voi olla miettimättä syitä siihen, miksi alkio ei kiinnittynyt. Söinkö väärin, liikuinko väärin, rakastelimmeko liian pian siirron jälkeen, vaistosiko alkio, ettei tällaiseen unettomaan stressierkkiin kannata kiinnittyä? Mikä meni pieleen? Mielessä pyörii tällaisia mietteitä ja kuitenkin - katse on kaiken surun ja harmin keskellä suunnattava tulevaan. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuutemme vaan vasta ensimmäinen!

Monday, February 2, 2015

Hyperin pelosta toivuttu

Viikonloppuun kuului hiukan töitä ja paljon ihan makuullaan lepuuttamista. Lauantaina vointi alkoi taas olla heikompi, alavatsa oli aivan turvonnut ja näin ollen aika kosketusarka. Kävellessä ja istuessa vatsaan koski, makuullaan oli helppo ja kivuton olla. Lepäsin siis taas jälleen paljon. Join kuin kameli ja juoksin ihan kaiken aikaa vessassa sillä tuntui, että virtsaaminen oli aika kivuliasta hommaa ja rakkoa oli vaikea tyhjentää.  Aikaisemmin viikolla olinkin kai jo kuvitellut, että voisin jo lähteä liikkumaan mutta jääköön se nyt sitten aikaan kun on turvallinen olo sen suhteen. Tänään selvisin jo varsinaisesta työstäni kivuitta eli vaara on varmaankin jo ohi.

Nyt sitten vaan neljän yötä jännitystä ennen raskaustestiä. Olen vakaasti päättänyt, että en tee apteekin testejä (sillä tekisin niitä varmasti kymmenen ihan vaan varmistaakseni vastauksen) vaan menen lääkärin määräyksestä siihen verikokeeseen sitten perjantaiaamuna.

Menneeseen viikkoon ehti mahtua kaikenlaista, myös se, että mies löysi blogini. Se sai sitten miettimään, mitä oikeastaan tarvitsen tältä nimimerkin takaa tuntemattomalle kansalle avautumiselta. On selvää, että nopeasti monesta naisesta ja pariskunnasta, jossa eletään samankaltaisia vaiheita, on tullut heidän blogiensa kautta jollain lailla tärkeitä. On kiinnostavaa paitsi kuulla miten muille käy, myös jakaa näitä tuntemuksia. Luulen, että minulle kirjoittaminen miehen tietämättä oli tärkeää juuri siksi, että halusin tilan, jossa vuodattaa kaikki naiselliset murheeni maailmalle. Lisätä itseymmärrystä, mutta myös olla osa sitä toisiaan kannustavien naisten joukkoa.

Huomaan, että minulle on ollut tärkeää lukea siitä, miten naiset ovat kokeneet hoidot. En pitkään aikuisikänäni ole juurikaan välittänyt olla tekemisissä hormonien kanssa ja lääkkeiden käyttöä välttelen viimeiseen saakka (poikkeuksena useamman yön jatkunut unettomuus, johon vaivaan sitten vielä hoidonkin aikana olen ottanut lääkkeitä, tosin tuloksetta). Tämä olisikin sitten varmaan jo oman kirjoituksensa paikka, tähän väliin nyt siis vaan henkäisen, että tätä tämä kirjoittaminen ja lukeminen minulle nyt tuntuu merkitsevän. 

Friday, January 30, 2015

Normipäivä vai sankaritekojen aikaa?

Maarian postaus punktiopäivästä toi mieleeni viime viikonlopun mietteitä. Silloin oma punktioni oli jo takanapäin ja viikonloppuna oli taas tilaa ja aikaa uusille ajatuksille.

Silloin miehenikin totesi pariin kertaan, miten ylpeä on minusta ja miten onnellinen, että olen jaksanut käydä läpi tällaisen ruljanssin, jota välttämättä en noin muutoin olisi tullut tarvinneeksi, tullakseni raskaaksi. No, sattumalta tarvitsi, sillä  juuri hänet olen rinnalleni valinnut ja tämä oli meille ainoa keino. Ja jollei lasta näinkään ala kuulua niin meillä on varmaan sitten muita keinoja mutta yhteiseen biologiseen lapseen tämä oli se polku, jota oli kuljettava.

Niin, voin siis huonosti ennen punktiota. Vaikka kuljetin mukanani aivan surullista määrää rakkuloita ja ne olivat varsin heikon kokoisia monet ja näin ollen kypsiä saatiin vähän, oli tunnelma jo aika hurja alavatsan alueella. Olossa tosin oli vaiheita, mentiin kuin vuoristoradassa, välillä pingotti enemmän ja välillä vähemmän. Jonain päivinä (jollen olisi ollut hyvin herkkä kaikelle eteenpäintaivutuksille) mietin jo, tapahtuuko siellä oikeita asioita. Itse asiassa irroituspiikkipäiväkin meni hyvin ja aivan tuskaista olo oli itse punktiopäivänä aamulla.

No sitten, tulin lukeneeksi muiden blogeja ja olin kuullut jotain hoidoista ystävättäreltäni, joka on IVF:iäkin käynyt läpi jo useamman. Hän ei koskaan muistellut huonovointisuutta tai tukalaa oloa, joka siivitti omaa elämääni parin viikon ajan. Blogeissakin hehkutettiin hyvää oloa tilanteissa, joissa naisilla kasvoi huomattavan parempi määrä ja suurempia rakkuloita, kuin omani.

Luomulapselle ei "ole kivaa" kun täytyy piikittää hormooneja ja napsia jos sun mitä pilleriä mutta kasvissyöjänä olen tottunut käyttämään jonkun verran ylimääräisiä vitamiineja ja ravintolisiä. Tämä nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ja on totta, että ankeaan tunnelmaani sekoittui se, että jätin tanssin aika varhain. Osittain siksi, että tuntemukset eivät sallineet tanssia ja osittain siksi, että olin googlannut liikaa ja osunut niille jenkkifoorumeille... Eli sinne, missä näiden asioiden kanssa ollaan takuulla ylivarovaisempia. Suurin piirtein kaikki on kielletty koko hoitosyklin ajan, jottei vaan mikään menisi pieleen...

Punktiossa lääkärini ja hoitajat olivat todella ihania, niin helliä otteissaan ja sanoissaan kuin vaan on mahdollista. Se oli todella koskettavaa ja varmasti osa itkusta tuli ihan siksikin. Oli niin hoivattu olo, siinä haarat auki... Hoivalla jaksoi yli punktion (joka ei siis ollut kivulias muutoin kuin vasemmalta hiukan) mutta jälkikäteen se hävetti. Että pitikö minua nyt niin tsempata, rohkaista ja hoivata sellaisessa tilanteessa, mistä naiset yleensä selviävät ihan ilmeenkään värähtämättä? Alkoi tuntua nololta valittaa kiputiloista ja siitä, miten hoito rajoitti elämää. Tuleehan toki raskaus ja äitiys ja perhe-elämä laittamaan paljon rajoja siihen, miten ja mihin käytän aikani. Nyt vaan tuntui siltä, että olisin ehkä tarvinnut jonkun rakkaista harrastuksistani pitääkseni pääni jotenkin kunnossa. Ja ehkä saadakseni paremmin unta.

On ihan selvää, että mieheni arvostaa tätä, että jaksoin läpi tämän ensimmäisen hoidon mutta jotenkin takaraivossa jyskii sekin, että ehkä hänkin odotti parempaa lopputulosta. Ja vähemmän valitusta. 

Monday, January 26, 2015

Jotain normaaliakin

Onneksi tähän elämään mahtuu nyt myös olon parannuttua ihan tavanomaisia asioita. Minulla jatkuu vielä hyppy-ja vartalonkiertokielto eli harrastukset saavat vielä odottaa mutta jokin jo asettuu uomiinsa. Viime yönä nukuin jo viisi tuntia ja voimat pääsivät vähän palautumaan.

Mies yritti päivällä lääkäriltä urkkia kiertoteitse, että onko liikuntakielto muilta osin vielä voimassa ja koska paikalla oli vielä hoitajia niin itse selvensin, että onko tulehdusriski vielä olemassa. Muuten olisin kyllä kysynyt ihan suoraan ja kiertelemättä. Ehkä olemme päässeet tavallaan aika helpolla sillä intiimielämäämme ei ole kovin kummemmin ronkittu eikä siihen puututtu eli omankaan lääkärin kanssa ei ollut tullut tavaksi puhua yhdynnöistä. Poikkeuksena tietenkin alkuvaiheen spermanäytteisiin valmistautumislakot ja tauot miehen kivesbiopsioiden vuoksi. No, tulehdusriskiä kuulemma ei enää ole ja käytimmekin miehen kanssa tilanteen hyväksemme. Minun vointini kun ei juurikaan sallinut kovin intiimiä kanssakäymistä siinä vaiheessa kun kehoni toimi laboratoriona.

Nyt seksi on taas nautinnollista mutta ihan kamalasti ei vieläkään uskalla hurvitella. Ilmeisesti rakastelua kuitenkin voidaan pitää ihan hyvänä myös alkion kiinnittymisen kannalta, sperman joidenkin ainesosien kerrotaan tukevan kiinnittymistä. Ei kai tällä kuitenkaan siittiöitä tarkoiteta? Niitähän meillä ei nimittäin spermassa tavattu...No, ei sovi nyt myöskään riskeerata sitä, että kohtu supistelisi ja alkion mahdollisuudet tarrautua heikkenevät. Minun orgasmini ovat siis toistaiseksi pannassa.

Jollain lailla tuntuu, että voi koitua jossain myöhemmässä vaiheessa turmiokseni, kun en vieläkään osaa mieltää meitä lapsettomina (jos yrityksemme jatkuu ja jatkuu ja varsinaisen odotuksen alkuun ei päästä), mutta nyt tässä ajassa ennen raskaustestiä voin ajatella, että olemme kuin kuka hyvänsä lasta toivova pariskunta. Kaikki varovaisuus, jännitys, unelmointi, hellien ajatusten lähettäminen kohdun suunnalle...kaikki nämä varmaan tavalla tai toisella kuuluvat tähän vaiheeseen kun lasketaan päiviä siihen, että on jollain lailla järkevää tehdä raskaustesti. 

Nyt(kö vasta?) jännittää!

Kuljetan ylpeänä mukana yhtä alkiota, tai ainakin toivon niin. Tänään iltapäivällä katetri kävi sisälläni ja labra vahvisti alkiokatetrin palautuneen heille tyhjänä. Eli nyt sitten jännittämään, piinailemaan? Ihanko oikeasti. Mietin vaan, mitähän olen mahtanut tehdä viimeiset pari viikkoa; muistanko piikittää oikein, syönkö oikein, nukunko oikein, liikunko oikein, lepäänkö oikein, ajattelenko oikein, tunnenko oikein? Onko kaikki kunnossa ja sopivasti jotta saisin sopivan (ei liian vähän muttei myöskään liian paljon) määrän rakkuloita kasvamaan? Sopivasti niin, että rakkulat kasvavat sopiviksi, kypsyvät mutteivät puhkea? Sopivasti niin, että onnistuneet yksilöt saadaan punktiossa poimittua? Sopivasti niin, että turvallisesti palaudun punktiosta ja etenkään oikukas vasen munasarja ei pääse kiertymään? Sopivasti niin, että kohtuni on vastaanottavainen alkiolle, jos sellaisia saadaan aikaiseksi? 

On siis piinailtu jo ennen piinapäiviä. 

Nyt kuitenkin, matkassa on yksi alkio ja kaksi saatiin pakastettua! Olo on helpottunut, onnellinen!

Sunday, January 25, 2015

Tervetuloa, alkio!

Juuri nyt kehon tuntemukset ovat rauhoittuneet. Nyt en vain "kuuntele kehoani" ja painu tanssitunnille vaan kiltisti odotan ja ymmärrän, että tulehdusriski on kohonnut, vaikka vointini on hyvä. No, yksi uusi tuntemus on, kipua polvitaipeissa. Laitoin tämän aika nopeasti jonkun ottamani mömmön sivuvaikutukseksi, ilman parempaa tietoa. Olen normaalipainoinen (165cm/57kg) eli mitään hirveää rasitusta nivelille ei nytkään pitäisi tulla.

No, tänään olen taas hikipäässä googlannut ja yrittänyt selvittää miten saisin kohtuni mahdollisimman vastaanottavaiseksi alkiolle. Ja ha, stressin välttäminen on edelleen haastavaa kun emme yhtään tiedä mitä niille meidän soluillemme siellä maljalla kuuluu. Toivottavasti saamme ainakin yhden hyvän alkion siirrettäväksi!

Saturday, January 24, 2015

Punktio

Oma toimenpiteeni oli perjantaina klo 11.30, minkä vuoksi aamu tuntui PITKÄLTÄ. Kotona en saanut enää tehtyä juuri mitään järjellistä. Ajattelin ruokaa ja jännitin toimenpidettä. Lähdinkin sitten hyvissä ajoin kohti klinikkaa.

Klinikalla sain esilääkkeen, jonka nappasin puoli tuntia ennen operaatiota. Sitten istuin odotustilassa ja näennäisesti luin kirjaa mutta enhän siinä juuri edennyt kun tavasin samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Mies tuli lyhyen työpätkänsä jälkeen (oli aamulla käynyt omassa operaatiossaan) myös klinikalle ja saimme viime hetket odoteltua yhdessä.

Rakon tyhjentäminen oli työlästä ja vähän kivuliastakin kun alavatsan lihakset olivat aika lailla pois pelistä ja ei oikein tohtinut painaa vatsaa (mitä joskus teen kevyesti jos haluan rakkoni aivan tyhjäksi). Lepohuoneessa sonnustauduin kietaisuhameeseen ja ylipolvensukkiin (olen herkkä kylmälle)  ja sain onneksi pitää päälläni myös pitkähihaisen neulepaitani.

Pian meidät ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen. Olin siellä kerran aikaisemmin käynyt ultrattavana sillä vasen munasarjani aika oikukkaasti piiloutuu ja suostuu ultrassa näkyviin vain pienten kommervenkkien avulla. Ensin alapää "pestiin" eli pyyhkeellä pyyhittiin ulkopuolelta ja levittimen levittäessä emätintä, vähän pyöriteltiin jollain puhtaaksi emätin. Se kuulemma on monista kivuliain osa. Minulla se ei tuntunut kovin kivuliaalta, yläpintaa pyyhittäessä tosin epämielyttävältä. Mutta sen kesti helposti. Sitten vasempaan käsivarren ympärille systeemit mittaamaan verenpainetta ja sykettä ja oikeaan kämmenselkään kanyyli lääkeannostelua varten. Suonetkin minulla on aina välillä piilossa, niin nytkin. Pieni suoni löytyi ja hoitaja laittoi siihen lasten kanyylin (!). Pyysin kuitenkin aikuisten lääkeannosta ja sainkin... Pian saapui lääkärinikin ja hän antoi käskyn lääkkeen laittamisesta. Hän sanoi lääkkeen vaikuttavan nopeasti mutta ei minulla siitä sen ihmeempiä tuntemuksia tullut kuin hiukan pistelyä käsiin. Kivun se onneksi kuitenkin vei sillä itse toimenpide ei minusta ollut kivulias.

Ensin käytiin oikealla puolella ja sieltä saatiin kaikki tyhjäksi yhdellä pistolla. Kaiken kaikkiaan kivuton ja ihan ok tunnelma. No, mutta sitten vasen... Tässä kohtaa taisin itkeä tirauttaa, suurelta osin varmasti jännityksestä mutta lääkettä tuupattiin hiukan lisää. Hoitaja löysi pitkän painelun jälkeen oikean kohdan ja vasenkin munasarja saatiin näkyviin. Sitä piti sitten vielä painaa niin, että se saatiin lähelle kohdun seinämää, jottein neulalla olisi tarvinnut lähteä kovin pitkää matkaa sohimaan. Vasemmalle puolelle piti mennä kaksi kertaa, joista jälkimmäinen tuntui jonkun verran ikävämmältä. Sinne jäi pari pientä rakkulaa pyörimään mutta niistä ei kuulemma huolta, niihin ei vaan päästy enää helposti käsiksi.

Punktion jälkeen lääkäri vielä tarkisti pikkulantion tilanteen ja siellä näytti ihan hyvältä ja rauhalliselta, ei vuotoja ja jonkun verran asiaankuuluvaa nestettä mutta ei mitään huolestuttavaa.

Toimenpiteen jälkeen hoitaja ja mieheni saatteli heräämöön. Siellä lepäsin tovin ja rupesin melko pian kärkkymään aamulla tekemiäni eväitä. Pahoinvointiriskin vuoksi odottelin kai 30 min operaation päättymisestä ennen kuin ryhdyin murkinoimaan. "Lähtölupa" tuli klinikan hoitajalta, joka hänkin toi meille suolakeksejä, keksejä ja mehua.

Pian pääsimmekin taas tapaamaan lääkäriäni. Selvisi, että munasoluja minulta oli saatu vain seitsemän. Olin itse pettynyt määrään mutta vielä ei voi tietää miten niiden käy. Toivottavasti saamme ainakin sen yhden hyvän alkion! Eilen iltapäivällä lähetimme mielessämme terveisiä klinikan laboratorion suuntaan, jossa solumme kohtasivat toisensa. Toivottavasti siellä on nyt kaikki hyvin - selviää maanantaina jo, meillä kun mennäänkin aikaisemmista suunnitelmista poiketen lyhyellä viljelyllä. Toivottavasti uni nyt tulee jännityksestä huolimatta!

Voimia ja tsemppiä kanssasisarille, nyt on muutamakin pariskunta, joissa mennään aika samassa aikataulussa. 

Friday, January 23, 2015

Punktiopäivän jännitystä

Nyt se sitten viimein on - odotettu toimenpidepäivä. Mies on nyt jo hoitamassa omaa osuuttaan, minun vuoroni on ennen puoltapäivää. On vähän mälsää, että vaikka valvoin neljästä alkaen, en älynnyt käyttää mahdollisuutta hyväkseni ja syödä jotain ennen puoli kuutta. Saamassani ohjeessa sanotaan, että syöminen ei ole hyväksi toimenpidettä varten annettavan lääkkeen vuoksi, ilmeisesti voi aiheuttaa pahoinvointia. Jos olisin aivan varma, että se on ainoa syy niin ottaisin ehkä riskin ja nappaisin appelsiinin mutta nyt en ehkä ota riskejä...

Lääkäri ounasteli irroituspiikistä tulevia kipuja eiliselle mutta eilen oli onneksi vielä aika kivuton päivä, muuten työpäivä olisi ollut aika tuskainen. Sen sijaan tänä aamuna on jo tuntemuksia, lähinnä sellainen jatkuva juiliminen, nyt tulee sellaisia viiltäviä yhtäkkisiä kipuja vähemmän.

Ja niin, kohta mennään...

Wednesday, January 21, 2015

Tänään ei ollut ihan helppo päivä...

Eilen illalla tulin valvoneeksi myöhään mutta en ainoastaan siksi, että stressasin sitä mitä todennäköisesti väärin annostelemaani hormonia. Mies tuli töistä kotiin lähempänä puoltayötä ja koska tiesin, että jos olisin nukkunut pätkän ennen hänen tuloaan, en olisi nukkunut loppuyöstä. Niinpä hänen hoitaessaan iltatoimia otin (ilman lääkärin määräystä) tavallista suuremman annoksen nukahtamislääkettä, turvallisen rajoissa vielä, tietenkin.

No, uni oli sitten tullut jossain vaiheessa, ehkä tunnin rimpuilun jälkeen. Herätyskello oli armoton klo 5.50. En muista mitään tästä aamusta. Töihin kuitenkin selvisin ja siinä vaiheessa olen oletettavasti ollut vähän paremmin hereillä. Jaa, ehkä parempi, etten oleta mitään siitäkään.

Tein pitkän työpäivän mutta kotiin tullessani mies ei ollut vielä tullut kotiin. Kotona ahdisti, itketti ja löllöksi muuttunut kroppa ällötti. Pakkasin tavarat ja lähdin tanssitunnille - linsailemaan. Kun ei tee täysillä, ei tanssikaan vapauta niin kuin tavallisesti. Nyt lintsasin kaikesta voimasta, kierroista, hypyistä... Sarjaa tehdessä itketti ja jouduin lopputunnista jättämään pari kierrosta tanssimatta kokonaan,  ahdisti niin vietävästi, etten muista milloin viimeksi olisi tuntunut niin pahalta.

Kotona hoidettuani ensin muita töitä totesin miehelle, että käydään läpi hoidon suunnitelma ja ohjeet. Pyysin miestä hakemaan klo 23.30 tänä iltana otettavan piikin, jotta voisimme tarkistaa sen olevan kunnossa, jottei tulisi tarvetta lähteä päivystävään apteekkiin. Mies huikkasi jääkaapilta, että "ei täällä mitään sellaista ole". Minulla pomppasi stressikäyrä kattoon välittömästi ja ilta sen jälkeen on sujunut myrskyisissä merkeissä. ..

Tuesday, January 20, 2015

Terävällä esineellä

Luonnoksissa on odottelemassa keskeneräiset muistiinpanot hoidoista ja lääkkeistä ja siitä, mitä tämä kaikki on jo tässä vaiheessa tullut maksamaan. Ja hiukan tietoa mm. kelan lääkekatosta niille, jotka ovat riittävän viisaita siihen, että tilanteen salliessa muistavat lääkekattokertymän. Mainittakoon jo nyt, että minua muistutti lääkekatosta oma hyvä ystäväni silloin, kun hoidot olivat vielä edessäpäin, emme tienneet hoitomuotoa ja yksityiskohtia ja todennäköisesti kuvittelin, että "eihän meille nyt varmaan niin paljon niitä lääkekuluja tule".

No, nyt on kuitenkin jotain painavampaa vielä mielessä ennen sitä. Jatketaan sitten noista "saako tästä edes puhua" -aiheista sitten myöhemmin.

Toimenpidepäivä lähestyy ja ensimmäisenä siitä muistuttaakin jo huomenna otettava irroituspiikki. Nyt punktio on alkanut kyllä hieman myös jännittää, lähinnä tuon vasemman munasarjani haastavan sijainnin takia. Minulle ei kerrottu (enkä viitsinyt jäädä kyselemään, näköjään murehdin ja vuodatan täällä mielummin ja ihan oikeasti, olin shokissa kun selvisikin, että toimenpide tosiaan on jo saman viikon perjantaina. Ei siinä jäänyt omille ajatuksille tilaa!)  tuleeko tämä tarkoittamaan jotain itse operaation kannalta. Tuleeko operaatiossakin hoitaja työntelemään vatsaani, jotta sarjat ylipäätään löytyvät vai mitä oikein tapahtuu. Pelkään todennäköisesti nyt kaikkea, mikä on mahdollista ja kaikkea, mikä ei edes ole mahdollista, saati odotettavissa. Se kuitenkin on suuri huoli, että kai sieltä vasemmalta saadaan myös turvallisesti imaistua rakkulat mukaan.

Ja vielä. (VÄSYNEESEEN) tajuntaani tärähti juuri hormonihoidon annostaulukkoa tutkiessani, että tämän päivän annoksena on ollut eri kuin tavallisesti. Tapanani oli jakson aikana, että laitan vessan peiliin muistutuslapun erikokoisesta annoksesta mutta tänään ei ollut lappua ja pelkäänpä pahoin, että olen pistänyt väärän annoksen. Nyt en tiedä mitä tehdä. Huomenna tietenkin soitan klinikalle mutta nyt kyllä pelottaa että tuli mokattua tavalla, jota on vaikea enää paikata!

Väsyneenä virheiden määrä kasvaa mutta tämä on nyt aika anteeksiantamatonta. Tällaisen jälkeen sitä ei kai ole hyvät yöunet maittaneet kenellekään vaikka lepo olisi kyllä nyt enemmän kuin tarpeen!

Monday, January 19, 2015

Punktiopäivä tiedossa!

Aamu alkoi jälleen ultralla, jota taasen jännitin. Koska viikonloppuna ei enää ollut tajuttomia kipuja, aloin jo epäillä, että nyt alhaalla ei tapahdu sitä, mitä olisi syytä tapahtua. Lisäksi jännitin myös sitä miten vasen munasarja näkyy, se kun on ollut aikalailla piilosilla ultrissa.

Aikamoista metsästystä se olikin mutta sekä vasemmalla, että oikealla oli viisi kohtuullisen kokoista kasvamassa. Itse olin pettynyt määrään (5+5) mutta lääkäri arvioi sen riittävän. Jaa niin, vasen munasarjani on ilmeisesi aika ylhäällä.Ensin lääkärini kokeili ihan tavanomaista ultraa, sitten vatsanpeitteiden päältä ja lopuksi kipaisimme vielä toimenpidehuoneen puolella, jossa asento oli hiukan eri, koivet ylhäällä. Paikalla sattui olemaan myös hoitaja ja hän paineli vatsaani varsin intensiivisesti ja tällä kahden naisen ponnistuksella saatiin näkyvyys. Sen verran harjaantunut omakin silmä on jo bongaamaan noita mustia pisteitä, että kieltämättä ilahduin nähdessäni elämää vasemmallakin! Kyyneleet tulivatkin ehkä osittain myös siksi. Jossain kohtaa painelu oli myös suhteellisen kivuliasta ja pidätin kyyneliäni. Pato kuitenkin aukesi kun hoitaja ja lääkäri kysyivät "sattuuko". Nyt kyyneliin sekoittui tuon kivun lisäksi varmasti myös pieni helpotus ja keskiviikosta jatkuneen unettoman jakson kuorma.

Näiden löydösten jälkeen lääkärini teki suunnitelmaa lääkityksen jatkumisesta ja toimenpidepäivästä. Toimenpiteelle on nyt varattu perjantai. Silloin mies marssii ensin piikitettäväksi ja hiukan ennen puolta päivää on minun vuoroni. On sanottava, että vaikka luotan lääkäriini ja muuhun hoitohenkilökuntaan kuin kiveen, pelkään kyllä vasemman puolen punkteerausta jos sarjani tosiaan lymyilevät haastavassa paikassa.

Jaa niin, edellinen saattaa siis kaivata selitystä. Selvittänen tilanteemme lyhyesti "Kuka,ketkä?" -osioon...

Sunday, January 18, 2015

Jarrua!

Tänään alkoivat Orgalutran-pistokset ja jälleen uudet tuntemukset. Tässä ruiskussa neula on Gonal F:n kynän neulaa kookkaampi (vai sattuikohan minulle tylsä neula) ja koin aamulla kylmänhikisiä hetkiä yrittäessäni survoa neulaa ihon läpi. Iho jousti kauniisti varsin pitkään - kunnes riittävää voimaa käyttäessäni sain sen upotettua rasvamakkaraani.

Pistoksen jälkeen tuli kylmä hiki ja jalat pettivät alta. Näin oli käynyt n. viisi minuuttia aiemminkin, yrittäessäni pistää ensimmäisen kerran ja mies oli tullut vierelle avuksi. Hän hoiteli ruiskun neularoskikseen ja lääkkeet paikoilleen minun toipuessani lattialla. Ihana mies minulla <3 Hän aina toistaa, että mieluusti ottaisi osan näistä toimenpiteistä ja tuntemuksistani kannettavakseen. Näin epäilemättä on, mutta tässä vaiheessa arvostani sitä, että hän auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin. Miten vain kuvitella saattaa ja sitenkin, mitä en edes osaa kuvitella.


Saturday, January 17, 2015

Uusia tuntemuksia


Viikon alkupuolella elämässä oli läsnä unettomuus ja huoli siitä, kun munasarjojen tienoilla ei vielä ollut  juurikaan tuntemuksia. Pari yötä otin unta väliin kunnon lääkkeillä ja sitten kokeilin taas luomu-unta, mutta hyvät yritykset levätä ovat jääneet yrityksiksi vain.

Toissa yönä aloin hermoilla Orgalutranin pistämistä sillä n. klo 4 oli hyvä hetkin tarkistaa sen pistämisohjeet ja huomata, että pakkausselosteen pistämisohjeiden mukaan sitä pistetään eri tavoin kuin Gonalia. Oli siis "hyvä syy" hermoilla ja valvoa loppuyökin. Miettiä, missä välissä saisin pisto-opastuksen hoitajalta kun lääkärin aika oli sovittu lyhyeksi ja joka tapauksessa olisi kiire töihin lääkärin jälkeen. Valuin siis aamulla takaisin miehen viereen sänkyyn ja sain olla lähellä hänen kainalossaan kyyneleiden virratessa. Itkun kautta tuli ulos pelonsekainen kipu, huoli asioiden järjestymisestä. Mies on vakaa kuin kivi, vaikka osaakin myötäelää. Siitä kiitos hänelle aina uudestaan, joka päivä! Onneksi hän oli hermoilematta ja tuli varoiksi eiliselle klinikkakäynnillekin mukaan siltä varalta, että minä en olisi ehtinyt saada pisto-opastusta. Stressasin töihin ehtimistä ajallaan, olinhan ollut viikon poissa töistä...

Ja mitä paljastuikaan kun pääsimme tapaamaan hoitajan ennen ultrausta - pistän Orgalutrania aivan samoilla periaatteillla kuin Gonal F-pistostakin. (HUOM! Nämä ohjeet annettu minulle ja painotan, että noudattakaa aina hoitohenkilökunnalta saamianne hoito-ohjeita, ne voivat joskus olla muokattuja niin, että sopivat juuri hoidettavalle yksilölle!) Sain myös tietää, että voisin periaatteessa pistää navan yläpuolellekin. Sieltäkin pitäisi kuulemma löytyä sellainen turvallinen rasvakerros, johon voi pistää. Olisi itse asiassa mukavakin laajentaa pistosaluetta etenkin kun alkaa kahden pistoksen aika, mutta en kyllä onnistu keräämään navan yläpuolelle muuta kuin hiukan ihoa, en ainakaan mitään, mihin uskaltaisin pistää. Onko kenelläkään kokemuksia, kuinka pieneen makkaraan uskaltaa vielä pistää?

Ultrassa paljastui, että oikealla puolella kasvaa noin kymmenen ja vasemmalla vain kolme! Tämä vähän huolestuttaa, että saadaanko niitä nyt tarpeeksi. Kaikki kerätytkään eivät sitten ilmeisesti selviä taistossa eteenpäin. Minulla on PCOS-taipumuksen vuoksi jännitetty ryöpsähtämistä ja lääkeannos on pidetty varsin maltillisena. Nyt enemmän kuin ryöpsähtämistä, jännitän saadaanko tarpeeksi soluja. Halkaisijat olivat 8-10 mm. Lääkäri ei kai halunnut huolestuttaa minua yhtään enempää ja kommentoi kokoa varsin niukasti. Oletan, että hän muokkasi tulevat lääkeannokseni niin, että tehdään se, mitä tehtävissä on. 

No mutta, nyt alkaa siis olla myös tuntemuksia. Ilmeisesti etenkin oikeassa munasarjassa tapahtuu, välillä nippasee oikein kunnolla. Yöllä on välillä vaikea löytää hyvää asentoa olla levossa, kyljellään paine tuntuu hurjalta toisella puolella ja selällään pitää sitten hakea lantiolle vähän uutta asentoa, jottei tuntuisi painetta. Voisi kuvailla, että alkaa tuntua ahtaalta ja välillä vihloo. Nauraminen (ja itkeminen) tuntuvat kivuliaalta. Töissä huomasin myös, että kumartelu saa olon tuntumaan todella ahtaalta. Myös rullaaminen istumaan makuulta on nyt kivuliasta ja suosiolla nousen kyljen kautta. Muuten vointi on onneksi aika hyvä. Jos unta saisi niin varmasti vielä mukavampi. Nyt tuntuukin siltä, että muuten ihan pienet tuntemukset tuntuvat suuremmilta. Levänneenä asioilla olisi varmaankin vähän oikeampi mittakaava.

Thursday, January 15, 2015

Stressin ja hyväksi kasvualustaksi valmistautumisen ristiaallokossa

Olen tämän viikon ollut poissa töistä. Lääkärin kirjoittamassa paperissa lukee ei-elimellinen unettomuus.  Ei-elimellisellä viitataan ilmeisesti siihen, ettei se ole yhteydessä mihinkään vakavaan unottomuutta aiheuttavaan sairauteen. Eipä sillä, harvoin minua niin perinpohjin on tutkitukaan, yleisesti ottaen kun taidan olla varsin terve.

Tällä hetkellä koen ihan suunnatonta painetta siitä, että minun tulisi elää mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti; käydä töissä, harrastaa, olla kotona, viettää aikaa miehen kanssa, syödä säännöllisesti ja nukkua hyvin. Yksi pala petti - uni. Uunen vuoden jälkeen unta on ollut kahdesta neljään tuntiin yössä. Jossain kohtaa se oli sitten liian vähän; petti kunto, arviointikyky, kyky kannatella asioita mielessä. Työssäni olen vastuussa pienistä ihmisistä ja työtehtäviini sopii huonosti sellainen, että unohdan asioita pitkäksi aikaa tai jätän hoitamatta jollen jaksa. Enemmän kyse on kuitenkin muistista; toiminta näyttää aivan älyttömältä säätämiseltä kun siitä puuttuu hyvä hallinta, järki ja suunnitelmallisuus. Oli pakko jäädä pois siinä vaiheessa kun itselläni soi hälytyskellot; "mahdako enää selvitä tästä".

Kohta yksi, on siis stressiä.
Kohta kaksi, siitä tulisi päästä eroon.
Kohta kolme, soimaan itseäni siitä, että tämä on tällä kertaa ollut mahdottoman vaikeaa ja unetonta jaksoa lähemmäs kaksi viikkoa.
Kohta neljä, edellinen kohta tekee vaikeaksi luottaa vanhoihin sellaisiin konsteihin, joilla yleisesti ottaen olen pystynyt vähentämään kokemaani stressin ja kuormituksen määrää.
Kohta viisi, lisää stressiä tulee sairauslomasta, joka tulee pienissä pätkissä. Työpaikalla oleville se tarkoittaa joka päivä tilanteiden suunnittelua uusiksi.

Samalla tässä yritän valmistella munasarjoissani useampia ja toivottavasti tästä unettomuudesta vähemmän kärsineitä munarakkuloita tulevaa keräystä varten. Nyt on menossa kiertopäivä 7 ja munarakkuloiden kasvattelussa apuna on nyt viidettä päivää Gonal F.

Kertonee jotain viimeviikkoisesta väsymys-ja sekavuustilastani, että sain torstain ultrassa ja hoitajan ohjauksessa vielä aivan kelpo ohjeet pistämisen aloitukseen. Perjantaina olin sekaisin ja kuvittelin,että "jo on aika" . Onneksi kaikki hoito-ohjeet on myös selkeästi paperilla ja ns. lukujärjestyksessä, jota sitten on terveen järjen jaksoina helppo noudattaa.

Viime yönä tuju lääke toi unen moneksi tunniksi. Nyt korjailen tokkuraista ja väsynyttä oloa. Tänään on hyvä päivä aloittaa uudestaan se, mitä tässä on jo pitkään pitänyt aivan tärkeimpänä.

Nyt täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät hyvää vointia.