No news is bad news

Näin nyt taisi käydä tässä ensimmäisen hormoniruljanssin jälkeisessä kierrossa - ei vielä päästä availemaan pakastinarkun kantta. Nyt eletään jo kierron 21.päivää ja ovulaatiota ei vaan kuulu, ei näy. Lääkärimme klinikalla on jo monesti toistanut, että ei ole aivan tavatonta, ettei keho nyt vaan jaksa ovuloida.

Tavallaan se surettaa kovasti mutta juuri tällä hetkellä näen tässä myös suuren mahdollisuuden. Toivoisin niin kovasti, että saisin unettomuustilanteen kuntoon ennen seuraavaa alkionsiirtoa. Vaikka kehoni ei ilmeisesti ollut lainkaan niin kovilla kuin monilla muilla saman läpikäyneillä naisilla, olin silti enemmän tai vähemmän sekaisin ja ainakin kovin jaksamaton. En voi olla ajattelematta sitä, mikä merkitys on sillä, että voin hyvin, lepään ja kehossa vallitsee jonkunlainen tasapaino jatkuvan kaaoksen sijaan.

Jos nyt käy niin, että odotamme seuraavaan kiertoon ja siellä toivottavasti luonnollisesti tulevaan ovulaatioon, en ehkä kuitenkaan ole kamalan harmissani. Näin ainakin saisin lisäaikaa palautella kehon hyvään, tasapainoiseen ja vastaanottavaiseen tilaan. 

Pienen lottovoiton mittainen lovi

Oikeasti, tätä vaan ei onnistu sivuuttamaan. Asia ei varmaan kirpaisisi niin kovin, jos hoidoista olisi aina takeena onnistunut lopputulos eli alkanut raskaus ja syntynyt lapsi (tai useampi). Mutta kun ei, maksettava on ihan riippumatta siitä tuleeko toivottua tulosta vai ei.

Meidän tarinassamme ei odotettu vuotta ennen hoitoihin hakeutumista. Tosiasiassa taisimme odottaa kaksi kiertoa ennen ajan varaamista yksityiselle klinikalle. Minun kärsivällisyyskyvylläni päästiin tähän. Miehen kapasiteetti olisi ollut riittoisampi mutta tässä minun pirttihirmupiirteeni varmaan nousivat niin nopeasti, että mieskin katsoi parhaaksi myöntyä edes tutkimuksiin. Emme siis odotelleet pääsyä julkisiin palveluihin vaan menimme pankkikortti ojossa yksityiselle klinikalle. Niissäkin olisi ollut mistä valita. Valitsimme muistaakseni painottaen mm. seuraavia kriteerejä; ajanvaraus netissä mahdollista, hinnasto esillä, suosituksia tutuilta. Hinnoissa ei klinikoilla ole mitään aivan järkyttäviä eroja. Näin ollen painoi myös klinikan sijainti; piti olla helppojen yhteyksien varrella jotta töihin ja töistä pääsi nopeasti.  Valinta oli lopulta Felicitas.

Karkeasti voisi jaotella rahaa menevän
- suunnittelukäynteihin
- toimenpiteisiin
- ultraäänikäynteihin
- lääkkeisiin ja hormooneihin

Vähän näkymättömämmin rahaa voi myös mennä hoitojen ja käyntien vuoksi otettuihin lomapäiviin tai tuntipoissaoloihin (joita tosin ei voi rahalla maksaakaan takaisin vaan tehdään sitten työtä enempi toisena päivänä tai lomalla lomaillaan vähemmän aikaa). Me liikumme muutenkin julkisilla joten käynteihin ei erikseen mene matkakuluja, saman kunnan alueella kun voimme asioida.

Sattuipa muuten tässä ovulaation odotteluvaiheessa niin, että maanantaina kipaisin ultrassa, jossa ei voitu todeta muuta kuin se, että limakalvo on vielä surkean ohut eikä ovulaatiokaan näyttäisi olevan aivan lähipäivinä tuloillaan. Sen siitä kuitenkin kostuin, että sain pari päivää taukoa ovulaation testaamisesta. No, mitä kuitenkin tapahtui kassalla oli, että kuulin väärin minulle sanotun summan ja ilahtuneena kommentoinkin, että "olipas tämä halpa käynti". Pankkikorttia laitteeseen tunkiessani totuus kuitenkin paljastui; summa oli 125 euroa eikä 25 euroa. Korvani nappasi huoletta ensimmäisen satasen pois. Sitten tuli nolostus - mitähän vastaanottohenkilö oikein ajatteli tokaisustani? Lopulta päättelin, ettei hän edes kuullut sitä sillä hänellä oli joku tuppo korvassaan ja tullessani tiskille hän ei ollut kuullut mitä häneltä kysyin.

Tässä vaiheessa en todellakaan jaksa laskea summia ja se olisi ehkä vähän liian kivuliastakin. Ja toisaalta niin kovin ristiriitaista, olemmehan tosiaan etenemässä kohti hartainta toivettamme, yhteistä lasta. On kuitenkin ihan realiteetti, että tarvitsee sitä rahaa elämässä muihinkin asioihin...Olenko ihan hirveä kun ajattelen rahanmenoa?

On vähän urpoa itseltäni, ettei asia tullut mieleeni kun joulukuussa juoksin intopiukeana apteekkiin heti lääkärikäynnin jälkeen valmistautuakseni ensimmäiseen hoitokierrokseen. Silloin olisi ollut viisasta muistaa ystävän muistutus Kelan lääkekatosta. Olisin voinut ostaa joulukuussa vain välttämättömimmät Primolutit ja tehdä isot investoinnit tämän vuoden puolella. Mutta ei sitä silloin ymmärtänyt, jälkikäteenhän tuntuu muutenkin vähän vieraalta tuo innostus lääkkeiden hankintaan. Samankaltaista innostusta hoitoa, varsinkaan lääkkeitä, kohtaan ei sitten ehkä sen jälkeen ole ollutkaan. Olkoon tämä nyt muistutukseksi niille, jotka haluavat ja onnistuvat tämän asian kanssa taktikoimaan...

Alla tietoa lääkekatosta, seuraava teksti on lainaus suoraan Kelan sivuilta. "Maksat itse aina osan lääkekuluistasi ns. omavastuuosuutena. Jos saman kalenterivuoden aikana korvatuista lääkkeistä, kliinisistä ravintovalmisteista ja perusvoiteista maksamasi omavastuuosuudet ylittävät 612,62 euroa kalenterivuodessa, sinulla on oikeus lisäkorvaukseen. Vuotuisen omavastuuosuuden täytyttyä maksat jokaisesta korvattavasta lääkkeestäsi 1,50 euroa."Lähde: http://www.kela.fi/laakkeet_laakekatto

P.S. Kilpailevalla Fertinova-klinikalla on nyt uusi takuuhoito!

Jaksamisen äärirajoilta kohti hymyjä ja iloja

Tänään koin aamulla olevani jo jaksamisen äärirajoilla. Istuin bussissa siihen aikaan kun kuuluukin ja hiljaa aivan mutta rintaan koski, päätä särki ja itketti. Vain jokin aivan käsittämätön voima sai olemaan itkemättä silmiä päästä. Toinen käsittämätön voima kuljetti kohti työpaikkaa.

No, tämä päivä tuli sitten tilauksesta. Töissä kevyttä ja ihanaa; jälleennäkeminen pitkään sairaana olleen lapsen kanssa, epätoivoista yhteispulkkahinkutusta puoliksi sulaneessa ja puoliksi jäisessä mäessä, leikkivarjosta aivan pähkinöiksi menneitä 2-3-vuotiaita, nauraa räkättäen tai vähän vaivihkaa  kiehnuttaen syliin pyrkiviä pienoisia. Pitkään ryhmässä viipynyt omaa lastaan hakemassa ollut äiti, joka samalla ihanasti leikitti ja huomioi _kaikki_ paikalla olleet lapset. Koskettavia, iloisia ja lämpöisiä hetkiä!

Onneksi näitä päiviä on. Nyt tulee itku kun vain ajattelen sitä, että olisiko tähän jonain päivänä mahdollisuus oman lapsen kanssa. Kunpa se päivä vielä tulisi, kunpa pian onnistuisimme saamaan raskauden alulle.

Voikaa hyvin kaikki, te jotka jännitätte testitulosta, odotatte seuraavan kierron alkamista tai raskaus on alkanut! Tai olette sitten ihan missä tilanteessa hyvänsä!

Ps. Työterveydessä lääkäriä tavattu ja sain taas uuden lääkkeen kokeiluun ja kun tätä vähän jyrkin sanankääntein menin paheksumaan vastaanotolla, sain myös lähetteen psykiatrille. Uhaten sitäkin pelkoa, että siellä jotain selviää (vian ei tarvitse olla suurensuuri jos se sattuu olemaan pääkopassa), varasin jo ajan kallonkutistajallekin.  Omaan piikkiin nyt otettu pari vapaapäivää maaliskuulle homeopaatti-vyöhyketerapeutin vastaanotolle. Sitä oikeasti odotan vaikka mies onkin sitä mieltä, että on ihan huuhaata.

Tänään...

...olen kaikesta huolimatta kuvitellut itselleni raskausoireita; pahoinvointia ja väsymystä. Vai johtuisivatkohan nämä vain unettomuudesta?

...olen nähnyt kymmenestä sataan raskausvatsaa per minuutti. Siltä ainakin tuntuu. Vaikka kuvittelen oireita, kaikki lapsionni ja raskaudet ympärillä muistuttavat siitä, että itse en ole saanut kantaa lasta hetken vertaa.

...olen yrittänyt muotoilla korrektia vastausta ystävän esittämään hankalaan kysymykseen. En onnistunut hyvin. Olemme ystäviä edelleen mutta voisin veikata, että huonosti muotoiltu vastaukseni aiheutti vaikeasti kuvailtavissa olevaa _jotain_ välillemme.

...olen kaivannut miestäni kovasti. Ystävänpäivä erossa rakkaasta ei ollutkaan niin mukavaa, vaikka sen vietti hyvän vanhan ystävän kanssa.

...olen yrittänyt miettiä miltä tuntuu niistä ystävistäni ja ihmisistä ylipäätään, jotka tulevat raskaaksi haluamatta sitä mitenkään aivan ylenpalttisen paljon. Joille asia on "ihan ok" ja sen kanssa opetellaan elämään ja opetellaan haluamaan. Tuntuiko minustakin joskus tuolta? En muista sellaista aikaa olleenkaan.

Kolme vaihtoehtoamme

Saimme tänään kuulla lääkäriltä vaihtoehdoistamme nyt kun alkion tuoresiirrosta ei tullut onnistumista. Toivon niin kovin, että kehoni jaksaisi nyt tehdä tehtävänsä ja pääsisimme luonnollisessa kierrossa tehtävään pasiin.

Vaikka sitä miten "tekisi kaikkensa jotta onnistuisimme toiveessamme" niin luonnollisin vaihtoehto kuulostaa nyt hormonihirviökauden jälkeen hyvältä. Vaikka saatan luomuhormoneillanikin muuttua hirviöksi, pidän siitä olotilasta kuitenkin enemmän. Muut vaihtoehdothan ovat siirto vahvistettuun luonnolliseen kiertoon tai kokonaan lääkkeelliseen kiertoon. Nähtäväksi kuitenkin jää miten kroppani toimii ja voi olla, ettei toimi siten kuin pitäisi. Siinä tapauksessa tietenkin käytämme muita kortteja.

Nyt harhailen muissa blogeissa ja yritän löytää tietoa akupuktiosta hoitomuotona unettomuuteen ja mahdollisesti tueksi alkion kiinnittymiseen. Unettomuus siis jatkuu ja osittain myös riippumatta siitä minkälaisen lääkekoktailin otan. Seuraavan siirron jälkeen tulee kuitenkin aika, jolloin en taas halua myrkkyjä käyttää ja siksi nyt tutkin vaihtoehtoisia tapoja hoitaa itseäni. Vaikka on mahdotonta sanoa miksi alkio ei kiinnittynyt, toivoisin silti, että seuraavaan siirtoon pikkuisella olisi edes hiukan mukavammat olosuhteet. Nyt keho on vielä niin stressitilassa, etten itsekään haluaisi olla itseni lähellä. 

Rakastettu (ja pakastettu?)

Viime perjantaina jatkoin aamulla labrakäynnin jälkeen matkaa keskustasta töihin. Junassa kuulin kuinka mieshenkilö kertoi tutulleen perheeseen pian syntyvästä kolmannesta lapsesta. Juuri painiessani omien tuntemusteni kanssa - olisinko raskaana, odottamassa ensimmäistämme vai olikohan ensimmäinen ihan realistinen yrityksemme kuitenkin epäonnistunut - olin tietenkin jo omalla tavallani virittynyt kuulemaan ja kuuntelemaan tällaisia keskusteluja. Purin huulta ja puristin laukunhihnaani.

Ja ehkä nyt kun sitä itse niin kovin odottaa niin suhtautuu vain kaikista ymmärtäväisimmin sellaisiin odotuksiin, jossa lasta toivotaan kovasti ja vaikka jännitettäisiin miten kaikki sujuu niin ainakin puhutaan se jännityskin parhain päin. Että selvitään kyllä kun jotain niin kaunista on maailmaan syntymässä.

Olen työskennellyt vauva-ja lapsiperheiden kanssa ja mitkään tunteet, mitä lasten tai  puolison kanssa tai lapsiperheen arjen tuiverruksessa voi vanhemmille tulla, ei sinänsä ole vieraita ja työskentelysuhteessa olen kyllä valmis kuulemaan ja työskentelemään ihan kaikkien tunteiden kanssa. Mutta juuri nyt, juuri tässä omassa tilassani tuntuikin hurjalta kuulla junassa tarinaansa kertoneen suusta, että "kannattiko tähän enää ryhtyä" ja "matkatkin olisivat helpompia". Aivan epäilemättä he tulevat rakastamaan lastaan ja pitämään tästä hyvän huolen, ei siitä ole kysymys. Tai ehkä hän kertoi juuri siitä päivän tai viikon notkahduksesta, epäilystä? Mutta miksi kertoisi niin jollekin tuttavalleen (ei selvästikään ystäviä olleet kuitenkaan)?

Kotona illalla surimme miehen kanssa epäonnistumista ensimmäisessä hoidossa. Mutta samalla toivoimme, että seuraava yritys toisi meille jo ennakolta hyvin rakastetun - ja ehkä alkuvaiheinaan pakastetun - lapsen. Lapsen, jota jo odotamme kovasti. Lapsen, joka saa tulla sellaisena kuin hän on. Lapsen saaminen tulee muuttamaan elämämme ja haastamaan meidät ihmisinä, ottamaan vastuun itsemme lisäksi pienestä kasvavasta ihmisestä. Mutta sitä juuri me haluamme niin kovin.

P.S. Tagiksi päätyi katkeruus. En kai voinut välttää sitäkään. Välillä se tulee voimakkaampana ja välillä heikompana mutta tulee kuitenkin, vaikka kuinka pyrkisin välttämään. Ystävien kohdalla lapsiuutiset ovat onnellisia tapahtumia (vaikka hetkellisesti kirpaisisikin) mutta vähänkin vieraamman kohdalla en aina mene soikeaksi onnesta vaan väännyn kuin taivutettu puu, kieroksi ja katkeraksi eukoksi. 

Kiitos ystävyydestä!

Ei voi muuta sanoa kuin että saan olla hyvin onnekas. Minulla on nimittäin aivan uskomattoman hyviä ystäviä. Paitsi, että on ilo jakaa mukavat asiat ja joskus jauhaa tyhjänpäiväisiäkin niin tällaisina hetkinä ystävistä on ollut valtavasti iloa ja iso tuki.

Eräs ystäväni  on käynyt läpi oman raskaan prosessinsa lapsettomuuden ja hoitojen kanssa. Se, että hän osaa sanoa kauniit ja rohkaisevat sanat eivät johdu varmaankaan ainoastaan hänen omasta historiastaan, sattuu vaan olemaan aivan ihanan hyväsydäminen ihminen.

Ja sitten pitkäaikainen hyvä ystäväni, on ihan liikuttavaa miten hän jaksaa kaikissa käänteissä olla tukena ystävilleen.

Kiitos ystävyydestä ja tuestanne näinä haastavina hetkinä! Ja toinen iso kiitos tälle blogimaailmassa toisiaan tsemppaaville naisille ja miehille. 

Kohti uusia yrityksiä

Perjantaina kotiin tullessani mieheni kertoi uutiset; raskaustestin tulos oli negatiivinen eli alkio ei ollut edes yrittänyt kiinnittyä. Uutiset jäivät miehen kerrottavaksi, sillä itse en olisi paitsi päässyt työvuoroni aikana soittamaan tuloksia enkä myöskään olisi kyennyt tekemään työpäivääni loppuun. Ehkä siis jotenkin ennakoin tuloksen, positiivisen tuloksen jälkeenhän olisin varmasti jatkanut työpäiväni loppuun hymyssä suin.

Perjantaina järjestelin siis työvuoroni niin, että pääsin aamulla laboratorioon. Vaikka mielestäni odottelin hissiin pääsyä ainoassa mahdollisessa hissiaulassa ja edelleni en ollut päästänyt ketään labran auetessa klo 7.30 (ja itse olin erään miehen kanssa hisseillä kärkkymässä 7.25), oli ylhäällä laboratorion aulassa jo parikin ihmistä vuoronumerolla ennen minua. Täysin selittämätöntä! Ikävää oli se, että jouduin näytteenottohuoneeseen sellaisen mieshenkilön jälkeen, joka ainakin edellisenä iltana ja kuka ties samana aamuna oli nauttinut vettä väkevämpää. Näytteenottohuoneessa oli tujakka aromi hänen jäljiltään. Tavallisesti siedän hajujakin melko hyvin, nyt teki tiukkaa. Yksi merkki, jonka perusteella olin jo ehtinyt kuvitella olevani raskaana.

Toinen oli potentiaalisen kiinnittymispäivän tienoilla alavatsassa tuntunut kihelmöinti. Rinnat ovat ilmeisesti kasvaneet vain lihomisen seurauksena ja aristavat Lugesteronien vuoksi. Lisäksi mieli ehti tehdä jo paljon työtä; ennakoida sitä, että kannan pientä sisälläni turvallisesti. Nyt on vaikea kuvailla miten valtava pettymys tuo testitulos onkaan.Miten suuri on suru. Itku on herkässä ja tulee "väärissä paikoissa" vaikka onneksi saan itkeä myös rakkaani olkapäätä vasten, hänen sylissään.

Ja samalla kun niin valtavan paljon on toivonut, että onnistuisimme heti, on jollain lailla yrittänyt suhtautua myös siihen mahdollisuuteen, että raskaus ei heti ala. Ja vaikka sitä on pitänyt mahdollisuutena, on ehkä oman toiveikkuutensa säilyttääkseen ensisijaisesti pitänyt toista mahdollisuutta mielessä enemmän pinnalla.

Olo on nyt raskas. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nyt uskallan ottaa kunnon koktailin unilääkkeitä ja varmistaa, että saan vähän univelkoja takaisin. Toivottavasti tulevina öinä lääkkeistä on tällaista apua. En nimittäin voi olla miettimättä syitä siihen, miksi alkio ei kiinnittynyt. Söinkö väärin, liikuinko väärin, rakastelimmeko liian pian siirron jälkeen, vaistosiko alkio, ettei tällaiseen unettomaan stressierkkiin kannata kiinnittyä? Mikä meni pieleen? Mielessä pyörii tällaisia mietteitä ja kuitenkin - katse on kaiken surun ja harmin keskellä suunnattava tulevaan. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuutemme vaan vasta ensimmäinen!

Hyperin pelosta toivuttu

Viikonloppuun kuului hiukan töitä ja paljon ihan makuullaan lepuuttamista. Lauantaina vointi alkoi taas olla heikompi, alavatsa oli aivan turvonnut ja näin ollen aika kosketusarka. Kävellessä ja istuessa vatsaan koski, makuullaan oli helppo ja kivuton olla. Lepäsin siis taas jälleen paljon. Join kuin kameli ja juoksin ihan kaiken aikaa vessassa sillä tuntui, että virtsaaminen oli aika kivuliasta hommaa ja rakkoa oli vaikea tyhjentää.  Aikaisemmin viikolla olinkin kai jo kuvitellut, että voisin jo lähteä liikkumaan mutta jääköön se nyt sitten aikaan kun on turvallinen olo sen suhteen. Tänään selvisin jo varsinaisesta työstäni kivuitta eli vaara on varmaankin jo ohi.

Nyt sitten vaan neljän yötä jännitystä ennen raskaustestiä. Olen vakaasti päättänyt, että en tee apteekin testejä (sillä tekisin niitä varmasti kymmenen ihan vaan varmistaakseni vastauksen) vaan menen lääkärin määräyksestä siihen verikokeeseen sitten perjantaiaamuna.

Menneeseen viikkoon ehti mahtua kaikenlaista, myös se, että mies löysi blogini. Se sai sitten miettimään, mitä oikeastaan tarvitsen tältä nimimerkin takaa tuntemattomalle kansalle avautumiselta. On selvää, että nopeasti monesta naisesta ja pariskunnasta, jossa eletään samankaltaisia vaiheita, on tullut heidän blogiensa kautta jollain lailla tärkeitä. On kiinnostavaa paitsi kuulla miten muille käy, myös jakaa näitä tuntemuksia. Luulen, että minulle kirjoittaminen miehen tietämättä oli tärkeää juuri siksi, että halusin tilan, jossa vuodattaa kaikki naiselliset murheeni maailmalle. Lisätä itseymmärrystä, mutta myös olla osa sitä toisiaan kannustavien naisten joukkoa.

Huomaan, että minulle on ollut tärkeää lukea siitä, miten naiset ovat kokeneet hoidot. En pitkään aikuisikänäni ole juurikaan välittänyt olla tekemisissä hormonien kanssa ja lääkkeiden käyttöä välttelen viimeiseen saakka (poikkeuksena useamman yön jatkunut unettomuus, johon vaivaan sitten vielä hoidonkin aikana olen ottanut lääkkeitä, tosin tuloksetta). Tämä olisikin sitten varmaan jo oman kirjoituksensa paikka, tähän väliin nyt siis vaan henkäisen, että tätä tämä kirjoittaminen ja lukeminen minulle nyt tuntuu merkitsevän.