Keskustelin eilen ystäväni kanssa, joka tietää Toiveestamme ja tietää myös sen, että ainakin alku oli sen verran hankala, että hakeuduimme klinikalle. Nyt hän kyseli, missä mennään, kysyi tulisimmeko onnistumaan normaalilla tavalla. Kaikkien kiireiden yms. vuoksi pääsin päivittämään tilanteen hänelle vasta nyt. Emme voi nyt turvautua "normaalikonsteihin". Oman mielenterveyteni säilyttämisen vuoksi täytynee kuitenkin sitten puhua siitä, että toivottava tuleva lapsemme tulee saamaan alkunsa hyvin erityisellä (ei epänormaalilla) tavalla.
Ystäväni antoi aikanaan ihan arvokkaan vinkin ovulaation seuraamisesta kotona ja syksyllä tästä viisastuneena laitoimmekin Clearbluen hymyilemään. Hymyt tulivat suhteellisen säännöllisesti, ottaen huomioon sen, että vuosien varrella hormonalisen ehkäisyn poisjättämisen (v. 2011) jälkeen, kiertoni on ollut jos vaikka mitä ja välillä kuukautiset olivat pois puolikin vuotta. Ilmeisesti Elämäni Mies on tehnyt hyvää myös hormonitoiminnalleni; kuukautiset ovat olleet säännöllisemmät kuin aikoihin ja ilmeisesti olenkin nyt hedelmällisempi kuin pitkään aikaan.
No, pelkkä hymy ei auta ketään ja toki tiedetään, että yhdyntä olisi sitten ajoitettava optimaalisesti lähelle ovulaatiota. Meitä itse asiassa hymyilytti koko ovulaation seuraaminen ihan siksi, että se ei muuttanut sitä, miten hakeuduimme toistemme seuraan ja ihan intiimiin kanssakäymiseen.
Muistan kuitenkin syyskuun. Tarkalleen ensimmäinen ovulaatiotesti, jonka tein, antoi hymyn. Oli aamu ja olin jo hyvässä vauhdissa omien aamutoimieni kanssa, pian töihin lähdössä. Kerroin miehelle kuitenkin uutiset ja hän unenpöppöröissään taisi kysyä, että "pitäisikö nyt sitten". Menköön tuo unitilan piikkiin, normaalisti ei ole ihan näin kyllästynyttä jos olemme siirtymässä toisiamme hellimään.
Tuolloin kuitenkin olimme vielä autuaan tietämättömiä siitä, että rakastellen emme tule lasta alulle saamaan. Vietimme kuitenkin kauniin illan keskenämme, ilmassa aivan jotain erityistä toivon ja odotuksensekaista. Taisinpa jopa nostella jalkojani ja tehdä muita tarvittavia taikoja. Se odotus, se jännitys ja järjen vievä polttelu. Kädet hakeutuvat alavatsalle ja yritin visualisoida sen, mitä sisälläni tapahtuisi. Käsien kautta yritin saada varmuuden siitä, että niin siellä tosiaan tapahtuu. Solumme työskentelevät sisälläni auttaen parhaansa mukaan täyttämään toiveemme.
Muistan kuitenkin toisenkin hetken, ei niin kauaa tuosta edellisestä mieleenpiirtyneestä kuvasta. Lääkärimme kertoi: "tämä tulee tarkoittamaan koeputkia".
Tämä raastaa ja riipii edelleen. Surettaa ja satuttaa. Pahimpina hetkinä ja luomuplussauutisia ympäriltä saadessaan myös katkeroittaa. Ei siksi, ettenkö toivoisi kaikille sitä onnea, että lapsi saisi alkunsa mitä kauneimmalla tavalla. Se vaan tuntuu niin raskaalta. Surulliselta enemmän kuin epäoikeudenmukaiselta. Menetykseltä enemmän kuin lohdulta vaikka on tieto siitä, että koeputkilla moni asia on jo mahdollista.
Saa kai tätä edes surra?
Ystäväni antoi aikanaan ihan arvokkaan vinkin ovulaation seuraamisesta kotona ja syksyllä tästä viisastuneena laitoimmekin Clearbluen hymyilemään. Hymyt tulivat suhteellisen säännöllisesti, ottaen huomioon sen, että vuosien varrella hormonalisen ehkäisyn poisjättämisen (v. 2011) jälkeen, kiertoni on ollut jos vaikka mitä ja välillä kuukautiset olivat pois puolikin vuotta. Ilmeisesti Elämäni Mies on tehnyt hyvää myös hormonitoiminnalleni; kuukautiset ovat olleet säännöllisemmät kuin aikoihin ja ilmeisesti olenkin nyt hedelmällisempi kuin pitkään aikaan.
No, pelkkä hymy ei auta ketään ja toki tiedetään, että yhdyntä olisi sitten ajoitettava optimaalisesti lähelle ovulaatiota. Meitä itse asiassa hymyilytti koko ovulaation seuraaminen ihan siksi, että se ei muuttanut sitä, miten hakeuduimme toistemme seuraan ja ihan intiimiin kanssakäymiseen.
Muistan kuitenkin syyskuun. Tarkalleen ensimmäinen ovulaatiotesti, jonka tein, antoi hymyn. Oli aamu ja olin jo hyvässä vauhdissa omien aamutoimieni kanssa, pian töihin lähdössä. Kerroin miehelle kuitenkin uutiset ja hän unenpöppöröissään taisi kysyä, että "pitäisikö nyt sitten". Menköön tuo unitilan piikkiin, normaalisti ei ole ihan näin kyllästynyttä jos olemme siirtymässä toisiamme hellimään.
Tuolloin kuitenkin olimme vielä autuaan tietämättömiä siitä, että rakastellen emme tule lasta alulle saamaan. Vietimme kuitenkin kauniin illan keskenämme, ilmassa aivan jotain erityistä toivon ja odotuksensekaista. Taisinpa jopa nostella jalkojani ja tehdä muita tarvittavia taikoja. Se odotus, se jännitys ja järjen vievä polttelu. Kädet hakeutuvat alavatsalle ja yritin visualisoida sen, mitä sisälläni tapahtuisi. Käsien kautta yritin saada varmuuden siitä, että niin siellä tosiaan tapahtuu. Solumme työskentelevät sisälläni auttaen parhaansa mukaan täyttämään toiveemme.
Muistan kuitenkin toisenkin hetken, ei niin kauaa tuosta edellisestä mieleenpiirtyneestä kuvasta. Lääkärimme kertoi: "tämä tulee tarkoittamaan koeputkia".
Tämä raastaa ja riipii edelleen. Surettaa ja satuttaa. Pahimpina hetkinä ja luomuplussauutisia ympäriltä saadessaan myös katkeroittaa. Ei siksi, ettenkö toivoisi kaikille sitä onnea, että lapsi saisi alkunsa mitä kauneimmalla tavalla. Se vaan tuntuu niin raskaalta. Surulliselta enemmän kuin epäoikeudenmukaiselta. Menetykseltä enemmän kuin lohdulta vaikka on tieto siitä, että koeputkilla moni asia on jo mahdollista.
Saa kai tätä edes surra?
No comments:
Post a Comment