On jotain, mikä on kulkenut kanssani jo pitkään. Se on toive siitä, että saisin oman perheen, että tulisin äidiksi.
Joitakin vuosia sitten koin kovan kriisin tämän asian kanssa, elin silloin suhteessa miehen kanssa, joka nykyään kuuluu menneisyyteeni. Suhteessa hänen kanssaan elin minä ja kolmas pyörä, minun toiveeni ja tarpeeni. Kolmas pyörä oli sietämättömän suuri ja jo tuolloin toive valtasi alaa minusta. Nakersi itsensä sisälleni ja eli minussa. Tuossa suhteessa minusta ei koskaan tullut täyttä. Ei siksi, ettemme lopulta muodostaneet perhettä yhdessä vaan siksi, että en tuona aikana osannut hyväksyä itsessäni sitä naista, joka ei ollut kenenkään äiti. Jos ex-miehen oli vaikea hyväksyä toiveen läsnäoloa minussa, oli se toisinaan hankalaa minullekin.
Miksi palaan menneisyyteeni nyt, juuri nyt kun olisi niin valtavan tärkeää elää hetkessä, nauttia tästä ja suhtautua levollisuudella näihin haasteisiin, joita juuri nyt saamme elääkseemme. Ja toisaalta ottaa huoletta vastaan se lääketieteellinen apu, joka mahdollistaa yhteisen toiveemme nykyisen puolisoni kanssa.
Tänään entinen elämäni muistutti itsestään kun törmäsin entisen mieheni siskoon. Kotimatkalla muistin tuon miehen sanat, jotka hän sanoi kun jonain loputtomista kerroista puhuimme minun toiveestani ja tarpeistani. Tuolloin hän sanoi sanat, joita ei varmasti kukaan nainen halua eläessään kuulla. Hän pohti, että jos joskus haluaisikin lapsen, ei haluaisi sitä minun kanssani. Suhteessamme oli paljon sellaista, mikä ei toiminut ja en varmasti näyttänyt entiselle miehelle lempeintä ja hellintä, äidillisintä minua. Hän ei koskaan päässyt näkemään sitä puolta minussa. Olkoonkin, että noista sanoista on monia vuosia ja ymmärrän, että hän on ollut aivan rehellinen ja varmasti omalla tavallaan oikeassa, pitävät sanat varmasti ennen muuta sisällään sen, ettei hän halunnut ylipäätään jatkaa elämää minun kanssani. Toinen puoli totuutta on toki edelleen se, että hän ei nähnyt, että minusta tulisi hyvä äiti.
Tämän yhden keskustelun päättäneen lauseen kanssa elän edelleen. Elän sen epävarmuuden kanssa, mitä nuo sanat minussa aiheuttivat ja aiheuttavat. Ei varmaan ole kovin liioiteltua väittää, että jokainen ensimmäistään odottava vanhempi miettii "osaanko, pärjäänkö, onko minusta tähän". Kannan oman pohdintani lisäksi mukanani tuota toisen vahvistamaa viestiä.
Edes tuo - suhde, lause, henkilö - ei onnistunut nujertamaan toivettani, tahtoani. Vuosien varrella olen yrittänyt oppia sietämään epätäydellistä itseäni (niin monella tavoin, että se olisi jo toisen blogin aihe), minua, joka en ole kenenkään äiti. Naista, joka ei täytä tehtäväänsä. Mainittakoon, että omassa elämässäni olen tämän kokenut myöhemminkin varsin raskaaksi asiaksi - olen tuntenut, että minun naisen kehoni olisi tarkoitettu kantamaan, synnyttämään ja hoivaamaan lasta, mutta en ole tässä onnistunut.
Toive kulkekoon mukanani nyt, kun se ei ole enää kolmas pyörä, loinen. Nyt toive on yhteinen, rakas ja tärkeä ja se saa olla osa suhdettammekin. Tästä niin kovin kiitollisena...
Joitakin vuosia sitten koin kovan kriisin tämän asian kanssa, elin silloin suhteessa miehen kanssa, joka nykyään kuuluu menneisyyteeni. Suhteessa hänen kanssaan elin minä ja kolmas pyörä, minun toiveeni ja tarpeeni. Kolmas pyörä oli sietämättömän suuri ja jo tuolloin toive valtasi alaa minusta. Nakersi itsensä sisälleni ja eli minussa. Tuossa suhteessa minusta ei koskaan tullut täyttä. Ei siksi, ettemme lopulta muodostaneet perhettä yhdessä vaan siksi, että en tuona aikana osannut hyväksyä itsessäni sitä naista, joka ei ollut kenenkään äiti. Jos ex-miehen oli vaikea hyväksyä toiveen läsnäoloa minussa, oli se toisinaan hankalaa minullekin.
Miksi palaan menneisyyteeni nyt, juuri nyt kun olisi niin valtavan tärkeää elää hetkessä, nauttia tästä ja suhtautua levollisuudella näihin haasteisiin, joita juuri nyt saamme elääkseemme. Ja toisaalta ottaa huoletta vastaan se lääketieteellinen apu, joka mahdollistaa yhteisen toiveemme nykyisen puolisoni kanssa.
Tänään entinen elämäni muistutti itsestään kun törmäsin entisen mieheni siskoon. Kotimatkalla muistin tuon miehen sanat, jotka hän sanoi kun jonain loputtomista kerroista puhuimme minun toiveestani ja tarpeistani. Tuolloin hän sanoi sanat, joita ei varmasti kukaan nainen halua eläessään kuulla. Hän pohti, että jos joskus haluaisikin lapsen, ei haluaisi sitä minun kanssani. Suhteessamme oli paljon sellaista, mikä ei toiminut ja en varmasti näyttänyt entiselle miehelle lempeintä ja hellintä, äidillisintä minua. Hän ei koskaan päässyt näkemään sitä puolta minussa. Olkoonkin, että noista sanoista on monia vuosia ja ymmärrän, että hän on ollut aivan rehellinen ja varmasti omalla tavallaan oikeassa, pitävät sanat varmasti ennen muuta sisällään sen, ettei hän halunnut ylipäätään jatkaa elämää minun kanssani. Toinen puoli totuutta on toki edelleen se, että hän ei nähnyt, että minusta tulisi hyvä äiti.
Tämän yhden keskustelun päättäneen lauseen kanssa elän edelleen. Elän sen epävarmuuden kanssa, mitä nuo sanat minussa aiheuttivat ja aiheuttavat. Ei varmaan ole kovin liioiteltua väittää, että jokainen ensimmäistään odottava vanhempi miettii "osaanko, pärjäänkö, onko minusta tähän". Kannan oman pohdintani lisäksi mukanani tuota toisen vahvistamaa viestiä.
Edes tuo - suhde, lause, henkilö - ei onnistunut nujertamaan toivettani, tahtoani. Vuosien varrella olen yrittänyt oppia sietämään epätäydellistä itseäni (niin monella tavoin, että se olisi jo toisen blogin aihe), minua, joka en ole kenenkään äiti. Naista, joka ei täytä tehtäväänsä. Mainittakoon, että omassa elämässäni olen tämän kokenut myöhemminkin varsin raskaaksi asiaksi - olen tuntenut, että minun naisen kehoni olisi tarkoitettu kantamaan, synnyttämään ja hoivaamaan lasta, mutta en ole tässä onnistunut.
Toive kulkekoon mukanani nyt, kun se ei ole enää kolmas pyörä, loinen. Nyt toive on yhteinen, rakas ja tärkeä ja se saa olla osa suhdettammekin. Tästä niin kovin kiitollisena...
No comments:
Post a Comment