Niin, ihan oikeasti sitä tänään itselleen toivottaa hyvää vointia. Kyse ei nyt ole siitä, että eläisin elämäni muille ja olen nyt pyytämässä sitä itselleni. Itse asiassa olen kuitenkin melko lailla hyvässä balanssissa sen kanssa, mitä otan itselleni ja mitä annan itsestäni. Arjen valinnoissani olen mielestäni terveellä lailla itsekäs ja joskus itsesuojelun paukahtaessa päälle - jääräpäisen itsekäs.
Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.
Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.
Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...
Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?
No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.
Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.
Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.
Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...
Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?
No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.
No comments:
Post a Comment