Perjantaina kotiin tullessani mieheni kertoi uutiset; raskaustestin tulos oli negatiivinen eli alkio ei ollut edes yrittänyt kiinnittyä. Uutiset jäivät miehen kerrottavaksi, sillä itse en olisi paitsi päässyt työvuoroni aikana soittamaan tuloksia enkä myöskään olisi kyennyt tekemään työpäivääni loppuun. Ehkä siis jotenkin ennakoin tuloksen, positiivisen tuloksen jälkeenhän olisin varmasti jatkanut työpäiväni loppuun hymyssä suin.
Perjantaina järjestelin siis työvuoroni niin, että pääsin aamulla laboratorioon. Vaikka mielestäni odottelin hissiin pääsyä ainoassa mahdollisessa hissiaulassa ja edelleni en ollut päästänyt ketään labran auetessa klo 7.30 (ja itse olin erään miehen kanssa hisseillä kärkkymässä 7.25), oli ylhäällä laboratorion aulassa jo parikin ihmistä vuoronumerolla ennen minua. Täysin selittämätöntä! Ikävää oli se, että jouduin näytteenottohuoneeseen sellaisen mieshenkilön jälkeen, joka ainakin edellisenä iltana ja kuka ties samana aamuna oli nauttinut vettä väkevämpää. Näytteenottohuoneessa oli tujakka aromi hänen jäljiltään. Tavallisesti siedän hajujakin melko hyvin, nyt teki tiukkaa. Yksi merkki, jonka perusteella olin jo ehtinyt kuvitella olevani raskaana.
Toinen oli potentiaalisen kiinnittymispäivän tienoilla alavatsassa tuntunut kihelmöinti. Rinnat ovat ilmeisesti kasvaneet vain lihomisen seurauksena ja aristavat Lugesteronien vuoksi. Lisäksi mieli ehti tehdä jo paljon työtä; ennakoida sitä, että kannan pientä sisälläni turvallisesti. Nyt on vaikea kuvailla miten valtava pettymys tuo testitulos onkaan.Miten suuri on suru. Itku on herkässä ja tulee "väärissä paikoissa" vaikka onneksi saan itkeä myös rakkaani olkapäätä vasten, hänen sylissään.
Ja samalla kun niin valtavan paljon on toivonut, että onnistuisimme heti, on jollain lailla yrittänyt suhtautua myös siihen mahdollisuuteen, että raskaus ei heti ala. Ja vaikka sitä on pitänyt mahdollisuutena, on ehkä oman toiveikkuutensa säilyttääkseen ensisijaisesti pitänyt toista mahdollisuutta mielessä enemmän pinnalla.
Olo on nyt raskas. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nyt uskallan ottaa kunnon koktailin unilääkkeitä ja varmistaa, että saan vähän univelkoja takaisin. Toivottavasti tulevina öinä lääkkeistä on tällaista apua. En nimittäin voi olla miettimättä syitä siihen, miksi alkio ei kiinnittynyt. Söinkö väärin, liikuinko väärin, rakastelimmeko liian pian siirron jälkeen, vaistosiko alkio, ettei tällaiseen unettomaan stressierkkiin kannata kiinnittyä? Mikä meni pieleen? Mielessä pyörii tällaisia mietteitä ja kuitenkin - katse on kaiken surun ja harmin keskellä suunnattava tulevaan. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuutemme vaan vasta ensimmäinen!
Perjantaina järjestelin siis työvuoroni niin, että pääsin aamulla laboratorioon. Vaikka mielestäni odottelin hissiin pääsyä ainoassa mahdollisessa hissiaulassa ja edelleni en ollut päästänyt ketään labran auetessa klo 7.30 (ja itse olin erään miehen kanssa hisseillä kärkkymässä 7.25), oli ylhäällä laboratorion aulassa jo parikin ihmistä vuoronumerolla ennen minua. Täysin selittämätöntä! Ikävää oli se, että jouduin näytteenottohuoneeseen sellaisen mieshenkilön jälkeen, joka ainakin edellisenä iltana ja kuka ties samana aamuna oli nauttinut vettä väkevämpää. Näytteenottohuoneessa oli tujakka aromi hänen jäljiltään. Tavallisesti siedän hajujakin melko hyvin, nyt teki tiukkaa. Yksi merkki, jonka perusteella olin jo ehtinyt kuvitella olevani raskaana.
Toinen oli potentiaalisen kiinnittymispäivän tienoilla alavatsassa tuntunut kihelmöinti. Rinnat ovat ilmeisesti kasvaneet vain lihomisen seurauksena ja aristavat Lugesteronien vuoksi. Lisäksi mieli ehti tehdä jo paljon työtä; ennakoida sitä, että kannan pientä sisälläni turvallisesti. Nyt on vaikea kuvailla miten valtava pettymys tuo testitulos onkaan.Miten suuri on suru. Itku on herkässä ja tulee "väärissä paikoissa" vaikka onneksi saan itkeä myös rakkaani olkapäätä vasten, hänen sylissään.
Ja samalla kun niin valtavan paljon on toivonut, että onnistuisimme heti, on jollain lailla yrittänyt suhtautua myös siihen mahdollisuuteen, että raskaus ei heti ala. Ja vaikka sitä on pitänyt mahdollisuutena, on ehkä oman toiveikkuutensa säilyttääkseen ensisijaisesti pitänyt toista mahdollisuutta mielessä enemmän pinnalla.
Olo on nyt raskas. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nyt uskallan ottaa kunnon koktailin unilääkkeitä ja varmistaa, että saan vähän univelkoja takaisin. Toivottavasti tulevina öinä lääkkeistä on tällaista apua. En nimittäin voi olla miettimättä syitä siihen, miksi alkio ei kiinnittynyt. Söinkö väärin, liikuinko väärin, rakastelimmeko liian pian siirron jälkeen, vaistosiko alkio, ettei tällaiseen unettomaan stressierkkiin kannata kiinnittyä? Mikä meni pieleen? Mielessä pyörii tällaisia mietteitä ja kuitenkin - katse on kaiken surun ja harmin keskellä suunnattava tulevaan. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuutemme vaan vasta ensimmäinen!
