Ilahduta bloggaajakaveria!

Sain blogihaasteen Pienelle paikka vapaana -blogin Keksiltä. Keksin blogin löysin vasta vuodenvaihteessa mutta siitä lähtien seurannut tiuhaan. Meillä menee hoidot aika lailla samaan tahtiin juuri nyt. Keksi kirjoittaa hoitojen lisäksi omista tuntemuksistaan rehellisesti. Hän on myös ilahduttanut kirjoittaen tsemppaavia kommentteja omiin blogikirjoituksiini (=outoihin ja joskus päättömiin vuodatuksiin). Keksille ja hänen puolisolleen toivon sydämeni pohjasta onnistumista hoidoissa, vaikka ihan niin pian kuin suinkin!<3

Juuri tänään tämä ilahdutus sattui aivan taianomaiseen kohtaan. Kotiolot eivät nyt näytä kovin riemukkailta ja oma mieliala on  ollut sanalla sanoen maassa. Tällainen ilahduttikin nyt kovin ja saa suupielet kääntymään kohti korvia. 

Minä puolestani haastan Toiveena vauva -blogin kirjoittajan, joka on elänyt lasta toivoen jo hyvän aikaa ja hänellä on jo paljon tietoa ja kokemuksia hoitojen eri vaiheista ja tuntemuksista. Häneltä on myös Keksin tavoin saanut mitä parhainta vertaistukea.

Haasteen säännöt: 

•  Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat. Bloggaajien määrän voit itse päättää.

•  Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille.

• Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla; esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekoista. Ilahduttaa voit myös vaikka kommenttien tai sähköpostin välityksellä.

Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakavereita, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa mukaan uusia kirjoittajia.

Jaksamisen äärirajoilta kohti hymyjä ja iloja

Tänään koin aamulla olevani jo jaksamisen äärirajoilla. Istuin bussissa siihen aikaan kun kuuluukin ja hiljaa aivan mutta rintaan koski, päätä särki ja itketti. Vain jokin aivan käsittämätön voima sai olemaan itkemättä silmiä päästä. Toinen käsittämätön voima kuljetti kohti työpaikkaa.

No, tämä päivä tuli sitten tilauksesta. Töissä kevyttä ja ihanaa; jälleennäkeminen pitkään sairaana olleen lapsen kanssa, epätoivoista yhteispulkkahinkutusta puoliksi sulaneessa ja puoliksi jäisessä mäessä, leikkivarjosta aivan pähkinöiksi menneitä 2-3-vuotiaita, nauraa räkättäen tai vähän vaivihkaa  kiehnuttaen syliin pyrkiviä pienoisia. Pitkään ryhmässä viipynyt omaa lastaan hakemassa ollut äiti, joka samalla ihanasti leikitti ja huomioi _kaikki_ paikalla olleet lapset. Koskettavia, iloisia ja lämpöisiä hetkiä!

Onneksi näitä päiviä on. Nyt tulee itku kun vain ajattelen sitä, että olisiko tähän jonain päivänä mahdollisuus oman lapsen kanssa. Kunpa se päivä vielä tulisi, kunpa pian onnistuisimme saamaan raskauden alulle.

Voikaa hyvin kaikki, te jotka jännitätte testitulosta, odotatte seuraavan kierron alkamista tai raskaus on alkanut! Tai olette sitten ihan missä tilanteessa hyvänsä!

Ps. Työterveydessä lääkäriä tavattu ja sain taas uuden lääkkeen kokeiluun ja kun tätä vähän jyrkin sanankääntein menin paheksumaan vastaanotolla, sain myös lähetteen psykiatrille. Uhaten sitäkin pelkoa, että siellä jotain selviää (vian ei tarvitse olla suurensuuri jos se sattuu olemaan pääkopassa), varasin jo ajan kallonkutistajallekin.  Omaan piikkiin nyt otettu pari vapaapäivää maaliskuulle homeopaatti-vyöhyketerapeutin vastaanotolle. Sitä oikeasti odotan vaikka mies onkin sitä mieltä, että on ihan huuhaata.

Stressin ja hyväksi kasvualustaksi valmistautumisen ristiaallokossa

Olen tämän viikon ollut poissa töistä. Lääkärin kirjoittamassa paperissa lukee ei-elimellinen unettomuus.  Ei-elimellisellä viitataan ilmeisesti siihen, ettei se ole yhteydessä mihinkään vakavaan unottomuutta aiheuttavaan sairauteen. Eipä sillä, harvoin minua niin perinpohjin on tutkitukaan, yleisesti ottaen kun taidan olla varsin terve.

Tällä hetkellä koen ihan suunnatonta painetta siitä, että minun tulisi elää mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti; käydä töissä, harrastaa, olla kotona, viettää aikaa miehen kanssa, syödä säännöllisesti ja nukkua hyvin. Yksi pala petti - uni. Uunen vuoden jälkeen unta on ollut kahdesta neljään tuntiin yössä. Jossain kohtaa se oli sitten liian vähän; petti kunto, arviointikyky, kyky kannatella asioita mielessä. Työssäni olen vastuussa pienistä ihmisistä ja työtehtäviini sopii huonosti sellainen, että unohdan asioita pitkäksi aikaa tai jätän hoitamatta jollen jaksa. Enemmän kyse on kuitenkin muistista; toiminta näyttää aivan älyttömältä säätämiseltä kun siitä puuttuu hyvä hallinta, järki ja suunnitelmallisuus. Oli pakko jäädä pois siinä vaiheessa kun itselläni soi hälytyskellot; "mahdako enää selvitä tästä".

Kohta yksi, on siis stressiä.
Kohta kaksi, siitä tulisi päästä eroon.
Kohta kolme, soimaan itseäni siitä, että tämä on tällä kertaa ollut mahdottoman vaikeaa ja unetonta jaksoa lähemmäs kaksi viikkoa.
Kohta neljä, edellinen kohta tekee vaikeaksi luottaa vanhoihin sellaisiin konsteihin, joilla yleisesti ottaen olen pystynyt vähentämään kokemaani stressin ja kuormituksen määrää.
Kohta viisi, lisää stressiä tulee sairauslomasta, joka tulee pienissä pätkissä. Työpaikalla oleville se tarkoittaa joka päivä tilanteiden suunnittelua uusiksi.

Samalla tässä yritän valmistella munasarjoissani useampia ja toivottavasti tästä unettomuudesta vähemmän kärsineitä munarakkuloita tulevaa keräystä varten. Nyt on menossa kiertopäivä 7 ja munarakkuloiden kasvattelussa apuna on nyt viidettä päivää Gonal F.

Kertonee jotain viimeviikkoisesta väsymys-ja sekavuustilastani, että sain torstain ultrassa ja hoitajan ohjauksessa vielä aivan kelpo ohjeet pistämisen aloitukseen. Perjantaina olin sekaisin ja kuvittelin,että "jo on aika" . Onneksi kaikki hoito-ohjeet on myös selkeästi paperilla ja ns. lukujärjestyksessä, jota sitten on terveen järjen jaksoina helppo noudattaa.

Viime yönä tuju lääke toi unen moneksi tunniksi. Nyt korjailen tokkuraista ja väsynyttä oloa. Tänään on hyvä päivä aloittaa uudestaan se, mitä tässä on jo pitkään pitänyt aivan tärkeimpänä.

Nyt täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät hyvää vointia.

Voi hyvin, minä!

Niin, ihan oikeasti sitä tänään itselleen toivottaa hyvää vointia. Kyse ei nyt ole siitä, että eläisin elämäni muille ja olen nyt pyytämässä sitä itselleni. Itse asiassa olen kuitenkin melko lailla hyvässä balanssissa sen kanssa, mitä otan itselleni ja mitä annan itsestäni. Arjen valinnoissani olen mielestäni terveellä lailla itsekäs ja joskus itsesuojelun paukahtaessa päälle - jääräpäisen itsekäs.

Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.

Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.

Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille  (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...

Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?

No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.