Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!

Pysähdys

Viikonlopun jälkeen oli pakko tehdä päätös ja ilmoittaa töissä, että jään sairauslomalle loppuviikoksi. Asia sai hoitajan siunauksen tiistaiaamuna kun leposyke huiteli lähellä sataa (normaali leposyke välillä 50-60)ja olin selvästikin aika itkuinen.

Eilen kävin vielä psykiatrilla saamassa vähän uutta tietoa ja ymmärrystä tilanteeseeni. Ja lisäsi sairauslomaan vielä ensi viikon kun oli sitä mieltä että se on aivan ehdoton minimi, jotta saisi kuormitustilaa vähän matalammaksi. Tämä setä selvitti suvussani olevaa sairastamista ja omaa taustaani ja sen perusteella muotoili, että minulla voisi olla alttiutta siihen, että rasittuessani tällainen unettomuus laukeaa. Ja että olen ehkä herkkä rasitukselle. Tämä ei kaikilta osin vastaa omaa arviotani sillä välillä tuntuu, että on kestettäväksi annettu yhtä ja toista ja kaikesta on tähän mennessä hengissä selvitty. No, en tietenkään voinut kertoa koko elämäntarinaani ja keskityinkin itse myös saamaan uutta tietoa. Seuraavaksi täytyykin taas ottaa google käyttöön ja selvitellä miten tuo insuliiniresistenssin vaikutus uneen on ja pitäisi varmaan jollain lailla tutkia myös mikä on nykytilanteeni ko. asian suhteen. Insuliiniresistenssihän minulla selvisi lapsettomuusklinikalla eikä tällaisesta ole koskaan ollut esim. työterveyden puolella epäilystäkään.

Iltapäivällä kävin myös vyöhyketerapiassa/homeopaatilla. Se olikin kokemuksena aivan uusi ja toivon tietenkin, että tästä lääkkeettömästä vaihtoehdosta olisi nyt jotain apua. Hoitajan käsitellessä jalkapohjiani, nukahdin. Ajallisesti en nukkunut muutamaa minuuttia pidempään jos sitäkään mutta ainakin hoito oli kovin rentouttava.

Viime yö ei unen suhteen poikennut normaalista. Heräsin klo 0.18 tai 1.18 (en muista enää) ja valvoin n. klo 5 saakka. Noin viidestä kuuteen olen nukkunut tunnin verran. Yöllä turhautti niin maan vietävästi kun kelloa katsoessani ei ollutkaan aamu. Yritin kuitenkin siirtää harmistuksen syrjään ja rentouttaa mielen, se vaan ei ole niin yksinkertaista.

Nyt siis keho viestii vahvasti - on aika pysähtyä hetkeksi. Klinikalle olisi ollut aika keskiviikkona ja perun sein edellisenä päivänä ja ilmoitin lääkärille, että haluan ennen seuraavaa alkion siirtoa saada kehoni siihen tilaan, että olen levännyt ja valmiimpi vastaanottamaan alkion. Lääkäri kohteliaasti totesi, että näin voidaan tehdä, oli se sitten oma tunteeni tai tosiseikka, että unettomaan ja väsyneeseen minuun ei saisi mitään kiinnittymään. Minun oli kuitenkin pakko ajatella tätäkin. Meillä on pakkasessa vain kaksi alkiota. En ihan heti näe, että jaksaisin lähteä uuteen ivf:ään aivan pian ja toivoisinkin, että saisimme ensimmäisen raskauden alkamaan näistä, vaikka onkin vähän, mistä ottaa.

Mies ei ollut tästä erityisen iloissaan mutta on kuitenkin ihanasti ollut tukenani ja eräänä iltana auttoi rentoutumaan hieromalla hartioitani.

Minä yritän nyt levätä.

Jaksamisen äärirajoilta kohti hymyjä ja iloja

Tänään koin aamulla olevani jo jaksamisen äärirajoilla. Istuin bussissa siihen aikaan kun kuuluukin ja hiljaa aivan mutta rintaan koski, päätä särki ja itketti. Vain jokin aivan käsittämätön voima sai olemaan itkemättä silmiä päästä. Toinen käsittämätön voima kuljetti kohti työpaikkaa.

No, tämä päivä tuli sitten tilauksesta. Töissä kevyttä ja ihanaa; jälleennäkeminen pitkään sairaana olleen lapsen kanssa, epätoivoista yhteispulkkahinkutusta puoliksi sulaneessa ja puoliksi jäisessä mäessä, leikkivarjosta aivan pähkinöiksi menneitä 2-3-vuotiaita, nauraa räkättäen tai vähän vaivihkaa  kiehnuttaen syliin pyrkiviä pienoisia. Pitkään ryhmässä viipynyt omaa lastaan hakemassa ollut äiti, joka samalla ihanasti leikitti ja huomioi _kaikki_ paikalla olleet lapset. Koskettavia, iloisia ja lämpöisiä hetkiä!

Onneksi näitä päiviä on. Nyt tulee itku kun vain ajattelen sitä, että olisiko tähän jonain päivänä mahdollisuus oman lapsen kanssa. Kunpa se päivä vielä tulisi, kunpa pian onnistuisimme saamaan raskauden alulle.

Voikaa hyvin kaikki, te jotka jännitätte testitulosta, odotatte seuraavan kierron alkamista tai raskaus on alkanut! Tai olette sitten ihan missä tilanteessa hyvänsä!

Ps. Työterveydessä lääkäriä tavattu ja sain taas uuden lääkkeen kokeiluun ja kun tätä vähän jyrkin sanankääntein menin paheksumaan vastaanotolla, sain myös lähetteen psykiatrille. Uhaten sitäkin pelkoa, että siellä jotain selviää (vian ei tarvitse olla suurensuuri jos se sattuu olemaan pääkopassa), varasin jo ajan kallonkutistajallekin.  Omaan piikkiin nyt otettu pari vapaapäivää maaliskuulle homeopaatti-vyöhyketerapeutin vastaanotolle. Sitä oikeasti odotan vaikka mies onkin sitä mieltä, että on ihan huuhaata.

Voi hyvin, minä!

Niin, ihan oikeasti sitä tänään itselleen toivottaa hyvää vointia. Kyse ei nyt ole siitä, että eläisin elämäni muille ja olen nyt pyytämässä sitä itselleni. Itse asiassa olen kuitenkin melko lailla hyvässä balanssissa sen kanssa, mitä otan itselleni ja mitä annan itsestäni. Arjen valinnoissani olen mielestäni terveellä lailla itsekäs ja joskus itsesuojelun paukahtaessa päälle - jääräpäisen itsekäs.

Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.

Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.

Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille  (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...

Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?

No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.