Kutisevat rinnat ja muita lauluja

Maanantaina ja tiistaina on tuntunut kevyitä vihlaisuja alavatsan seudulla, enemmän oikealla puolella, kaukana kivusta mutta kun tulevat äkisti niin vähän yllättävät. Mitään muita tuntemuksia ei ole.  Yleisesti ottaen vointi on vielä heikko mutta se johtunee edellenekin huonoista öistä ja muuttuneesta ruokavaliosta, jota nyt yritän pienellä ryhtiliikkeellä normalisoida. Valtaosan ajasta syön ihan säännöllisesti ja terveellisesti mutta kyllä viimeisen parin viikon aikana herkuttelu on vähän karannut käsistä...

Mielestäni muutamana päivänä lugemössön (aika vähän sitä onneksi tulee ulos) mukana tuleva vuoto on ollut aavistuksen kellertävää, ei kuitenkaan rusehtavaa tai veristä eli kiinnittymisvuotoa en ole saanut bongattua.

Kummallinen ilmiö on rintojen kutina. Mitään muutoksia pesuaineissa tms. ei ole ja samoja liivejäkin (liiveistä riippuen) olen menestyksekkäästi käyttänyt jo vuoden tai viisi vuotta eli ei pitäisi olla mitään yllättävää ärsytystä rintojen iholla. Mutta kutisee vaan niin vietävästi. Rinnat ovat kuitenkin ihan pehmeät, ei kipuja tai aristusta. Viimeinen google-haku tältä aamulta on tietenkin " rintojen kutina raskausoire" ja tuleehan sieltä osumia.

No, nyt siis ilmeisesti alkoi piina kun yritän malttaa maanantaille ja odottelen selkeämpiä oireita.

Ohikiitävä hetki, jolloin iloitsin siitä, etten ole raskaana

Näinkin voi siis käydä. 

Viime viikolla kiittelin yöunista, nukuin kolmena perättäisenä yönä 6 tuntia tai yli ja näytti siltä, että hyvä kierre olisi päässyt alkamaan. Nyt olen aika lailla lähtöruudussa taas. Töihin palasin maanantaina sillä väsymystä en tunne ja ilmeisesti reaktiot alkavat olla jo normalisoitumassa eli jonkunlainen havainnointikyky pelaa. 

Tästä tosin päinvastainenkin todiste eiliseltä. Töihin polkiessani tuttua reittiä, heitin matkalla ylimääräisen voltin sillä kaikessa viisaudessaan jotkut haluavat pitää huolen siitä, että pyöräilijöiden matkat sujuvat hankalimmalla mahdollisella tavalla. Pyöräilijänhän tulee käyttää pyörätietä jos samansuuntainan pyörätie on merkattu ja ajoväylällä ei tuolloin saa ajaa, olkoonkin, että se olisi välillä turvallisempi ja ns. taloudellisen ajamisen kannalta parempi vaihtoehto. No, itse olen jo pitkään kiertänyt tätä sääntöä eräässä paikassa, jossa alamäen jälkeen olisi otettava turhan jyrkkä kurvi. Vaihtoehtona olen pitänyt sitä, että ajan ajoväylälle kahden betoniporsaan välistä ja saan vältettyä tuon turhan tiukan mutkan. Nyt sitten eilisen matkan pysäytti betoniporsaiden välille pultattu metallikaide. Tämän korkean kaiteen huomasin kun oli jo liian myöhäistä ja täräytin itseni ja fillariparkani ilmalentoon. 

Raajoissa tunto ✓

Silmät tomivat ✓

Jalat kantavat ✓

Ja näiden tsekkausten jälkeen näpersin ketjut paikoilleen ja pyörän takaisin ajokuntoon. Itkin jatkaessani matkaa osin shokki-itkua mutta osittain myös siitä ilosta, etten vahingoittanut muita. Olisi ollut anteeksiantamatonta jos mukanani olisi ollut jo pieni ihmisen alku. Hyvä muistutus tämä oli itselleni sen (toivottavasti joskus vielä toteutuvan) ajan varalta kun olen raskaana - varovaisempi on oltava. Olen kai viime päivinä ollut muutenkin tapaturma-altis sillä mustelmia ja ruhjeita on tullut enkä jälkikäteen edes osaa sanoa, mistä moiset ovat tulleet...

Kiitos unesta!

Onpa vaan merkillistä, miten laidasta laitaan voi tuntemukset heitellä. Olen viime keskiviikosta lähtien seurannut unta ja keskiviikosta perjantaihin kaikki näytti vielä ihan entiseltään. Perjantain ja lauantain välisenä yönä en tosin nukkunut lainkaan joten lauantai-iltana myrkytin itseni unilääkkeellä. Ja nukuin 7 tuntia, putkeen ja heräämättä!

Ja lauantaina jo ennakoinkin, että hyvä saattaa jatkua. Niin minulla monesti käy kun saa yhden hyvän yön nukuttua niin sama hyvä saa jatkoa. Sunnuntai-iltana palasin toisesta kaupungista kotiin kovin myöhään, juuri sopivasti kuulemaan tuloksia, Uudenmaan ääniä tosin laskettiin edelleen. Pelkäsin hiukan mitä tapahtuu kun joudun viivästyttämään nukkumaankäymistä siitä kun tunnen olevani väsynyt mutta ilmeisesti uni tuli sillä en jälkikäteen muista kiehnänneeni tai valvoneeni. Saldo n. 5,5 tuntia hyvää unta siis, lääkkeittä. Ja viime yönä pääsin jälleen seitsemään tuntiin, lääkkeittä. Alkaisikohan tästä siis uusi aika?

Eilen kävin vyöhyketerapiassa ja se todella on hermolepoa. Tavallaan harmittaa, että haaskasin paljon rahaa lääkäreihin sillä se, mistä tuntuu olevan (etenkin henkisellä puolella) apua on, että minua hoitaa ihminen, joka on kiinnostunut kokonaisuudesta. Hän kysyy kuinka voin ja selvittää tuntemukseni tarkasti. Hän ei tee pikaisia johtopäätöksiä vaan malttaa tarkentaa kunnes saa käsityksen siitä, missä mennään. Lääkäreiden kanssa olen pari kertaa päätynyt itkun partaalle heidän tehtyään nopeita arvioita siitä, mistä kaikki johtuu. Ja se on kurjaa silloin, kun jää kokemus siitä, että "tuo ihminen ei kuuntele mitä sanon".

Sain viimeisen hieronnan aikana vaikuttamaan myös homeopaattisen valmisteen ja samaa tavaraa mukaan otettavaksi myöhemmin. Niitä otetaan harvakseltaan ja vaikutus ei ole havaittavissa samalla lailla kuin monissa lääkkeissä vaan vaikutus näkynee jos tilani tasapainottuu. Tästä olikin terapeutin arvion mukaan jo viitteitä; hän arvioi korviani käsitellessään, että hermostoni alkaa olla jo rauhoittumassa.

Näin olisi hyvä - kunpa tämä jatkuisi!

Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!

Ei vielä, eikä vieläkään, vaan...

No, ei vieläkään.

Tänään varmistui heti haarat levittäessäni, että limakalvo edelleen surullisen ohut, rakkulat pieniä. Kierto jää anovulatoriseksi. Tänään kävin oman lääkärimme kollegalla ultrattavana ja häneltä tuomio tuli säälimättä ja oikeastaan ihan hyvä niin. Turhaa sitä kiertelemään ja kaartelemaan ja herättämään turhaa toivoa. Olo on tyhjä, surettaa kovin, vaikka tämä luonnon oma korjausliike onkin nyt hyvin ymmärrettävä - kehoni sentään ymmärtää olla ovuloimatta nyt kun ei välttämättä olisi paukkuja kestää raskaudenaikaisia vaivoja ja tuntemuksia. Juuri tätä kirjoittaessani postilaatikosta kolahti tilaamani ovulaatiotestit jäävät nyt odottelemaan aikaa tulevaa.

Tänään sain lopulta soitetuksi Uniklinikalle, jossa puhelun vastaanottanut sairaanhoitaja totesi, että alkuvuoden hormonihoidolla saattaa olla vaikutusta hormonitoimintaani edelleen ja että se saattaa yhä vaikuttaa siihen, kuinka nukun. Ilahduttavasti sain ajan uniklinikan lääkärille jo ensi viikolle. Nyt tosin kun haaveemme taas siirtyy tulevaan, aion jälleen kokeilla myrkkytroppeja, josko saisin vaikka muutaman yön lepoa lääkkeiden avulla (niistä on harvoin ollut iloa...). Edellinen lääkärikäynti yksityisellä poiki yhden uuden lääkereseptin kokeiluun. Lääkettä olisi käytettävä vähintään kaksi viikkoa, jotta selviäisi onko siitä apua. Nyt kieltämättä olisi taas aikaa odotella sillä tämäkin kiertoni tulee lääkärin arvion mukaan olemaan pitkä. 

Kiertopäivä 41

Periaatteessa ei olisi tuon enempää sanottavaa - ahdistaa ja tuntuu kurjalta, että pas:iin pääsy vaan venyy ja venyy. Tässä kuluvassa kierrossa siis paitsi kyllästyin pissaamaan tikulle ja odottamaan ovulaatiota, en pitänyt hyvänä, että siirto olisi tehty nyt kun kroppa on niin sekaisin unettomuudesta. Jos jotain niin haluaisin pienellemme hyvän alun.

Kuukautisten odotusta siis, edelleen. Tämä alkaa kuulostaa elämältäni pari vuotta sitten, jolloin tämä olisi ollut aivan normaali kierto tai yhtä normaalia oli, että kuukautiset saattoivat jäädä pois puoleksikin vuodeksi, ilmeisesti stressin takia. Muuta syytä en jälkeenkään päin keksi.

Nyt syy on ilmeisesti unettomuus, olen alinomaan todella väsynyt enkä usko, että hormonitoiminta tykkää tästä hyvää. En ole laihtunut eli paino on varmaan hyvinkin 57 ja 60 välillä (ei vaakaa eli en tiedä tarkasti) , nyt todennäköisesti lähempänä pyöreää lukua. Nyt väsyneenä on tehnyt paljon enemmän mieli makeita herkkuja ja vaikka olen yrittänyt pitää hyvää ateriarytmiä, on esimerkiksi työssä kiskottujen lounaiden laatu ollut vaihtelevaa ja riippunut täysin siitä minkä verran jaksan käyttää aikaa ruoanlaittoon. Viime päivinä se on ollut todella vähäistä ja lounas on saattanut olla puuro tai kaupasta mukaan napattu mikrokeitto. Ei hyvä. Kostautuu sillä, että himoitsen vähän kaikenlaista makeaa ja annan nyt halujen viedä. No, ainakaan en pääse laihtumaan, mikä ilmeisesti on ainakin kerran historiassani ollut kuukautisten poisjäämisen syy.

Nyt vaan toivoisin, että saisin tämän unettomuuskierteen katkaistua. On ahdistavaa tietää, että stressitasojen laskeminen ja riittävän unen saanti voisi varmasti vaikuttaa myönteisesti tähän hormonitoimintaankin. Ahdistavaa siksi, että tiedän sen niin hyvin mutta niin monia keinoja kokeiltuanikaan en vaan onnistu pääsemään tästä mihinkään! Ilmeisesti pitkä sairausloma auttoi jonkun verran, sen aikana verenpaineet tulivat normaalilukemiin ja leposykekin jo seitsemäänkymmeneen. Töiden alettua verenpaine on pysynyt kohtuullisissa lukemissa mutta syke huitelee 80 ja 90 välillä, siis levossa. Jollekin lähellä 80 oleva leposyke olisi jo hyvä mutta tässä yksilölliset erot ovat suuret, minulle se on roimasti koholla.

Onneksi tämä ei ole koko totuus. Töissä lapset ovat aivan ihania - edelleen ja kotona mies on ihana ja rakastettava, aina.  Muutaman viikko sitten riitelimme ja se sumensi myös maailman hetkeksi mutta onneksi arkemme jatkuu taas onnellisena. Siitä, että suhde on hyvä, saa kyllä voimaa ja iloa jokaiseen päivään. Ystävät ovat olemassa ja olen jaksamiseni rajoissa pitänyt yhteyttä - valitettavasti minusta on tullut vähän vetäytyvä ja aloitekyvytön nyt kun tuntuu, ettei vaan jaksa, edes mitään mukavaa.

Pysähdys

Viikonlopun jälkeen oli pakko tehdä päätös ja ilmoittaa töissä, että jään sairauslomalle loppuviikoksi. Asia sai hoitajan siunauksen tiistaiaamuna kun leposyke huiteli lähellä sataa (normaali leposyke välillä 50-60)ja olin selvästikin aika itkuinen.

Eilen kävin vielä psykiatrilla saamassa vähän uutta tietoa ja ymmärrystä tilanteeseeni. Ja lisäsi sairauslomaan vielä ensi viikon kun oli sitä mieltä että se on aivan ehdoton minimi, jotta saisi kuormitustilaa vähän matalammaksi. Tämä setä selvitti suvussani olevaa sairastamista ja omaa taustaani ja sen perusteella muotoili, että minulla voisi olla alttiutta siihen, että rasittuessani tällainen unettomuus laukeaa. Ja että olen ehkä herkkä rasitukselle. Tämä ei kaikilta osin vastaa omaa arviotani sillä välillä tuntuu, että on kestettäväksi annettu yhtä ja toista ja kaikesta on tähän mennessä hengissä selvitty. No, en tietenkään voinut kertoa koko elämäntarinaani ja keskityinkin itse myös saamaan uutta tietoa. Seuraavaksi täytyykin taas ottaa google käyttöön ja selvitellä miten tuo insuliiniresistenssin vaikutus uneen on ja pitäisi varmaan jollain lailla tutkia myös mikä on nykytilanteeni ko. asian suhteen. Insuliiniresistenssihän minulla selvisi lapsettomuusklinikalla eikä tällaisesta ole koskaan ollut esim. työterveyden puolella epäilystäkään.

Iltapäivällä kävin myös vyöhyketerapiassa/homeopaatilla. Se olikin kokemuksena aivan uusi ja toivon tietenkin, että tästä lääkkeettömästä vaihtoehdosta olisi nyt jotain apua. Hoitajan käsitellessä jalkapohjiani, nukahdin. Ajallisesti en nukkunut muutamaa minuuttia pidempään jos sitäkään mutta ainakin hoito oli kovin rentouttava.

Viime yö ei unen suhteen poikennut normaalista. Heräsin klo 0.18 tai 1.18 (en muista enää) ja valvoin n. klo 5 saakka. Noin viidestä kuuteen olen nukkunut tunnin verran. Yöllä turhautti niin maan vietävästi kun kelloa katsoessani ei ollutkaan aamu. Yritin kuitenkin siirtää harmistuksen syrjään ja rentouttaa mielen, se vaan ei ole niin yksinkertaista.

Nyt siis keho viestii vahvasti - on aika pysähtyä hetkeksi. Klinikalle olisi ollut aika keskiviikkona ja perun sein edellisenä päivänä ja ilmoitin lääkärille, että haluan ennen seuraavaa alkion siirtoa saada kehoni siihen tilaan, että olen levännyt ja valmiimpi vastaanottamaan alkion. Lääkäri kohteliaasti totesi, että näin voidaan tehdä, oli se sitten oma tunteeni tai tosiseikka, että unettomaan ja väsyneeseen minuun ei saisi mitään kiinnittymään. Minun oli kuitenkin pakko ajatella tätäkin. Meillä on pakkasessa vain kaksi alkiota. En ihan heti näe, että jaksaisin lähteä uuteen ivf:ään aivan pian ja toivoisinkin, että saisimme ensimmäisen raskauden alkamaan näistä, vaikka onkin vähän, mistä ottaa.

Mies ei ollut tästä erityisen iloissaan mutta on kuitenkin ihanasti ollut tukenani ja eräänä iltana auttoi rentoutumaan hieromalla hartioitani.

Minä yritän nyt levätä.

Kolme vaihtoehtoamme

Saimme tänään kuulla lääkäriltä vaihtoehdoistamme nyt kun alkion tuoresiirrosta ei tullut onnistumista. Toivon niin kovin, että kehoni jaksaisi nyt tehdä tehtävänsä ja pääsisimme luonnollisessa kierrossa tehtävään pasiin.

Vaikka sitä miten "tekisi kaikkensa jotta onnistuisimme toiveessamme" niin luonnollisin vaihtoehto kuulostaa nyt hormonihirviökauden jälkeen hyvältä. Vaikka saatan luomuhormoneillanikin muuttua hirviöksi, pidän siitä olotilasta kuitenkin enemmän. Muut vaihtoehdothan ovat siirto vahvistettuun luonnolliseen kiertoon tai kokonaan lääkkeelliseen kiertoon. Nähtäväksi kuitenkin jää miten kroppani toimii ja voi olla, ettei toimi siten kuin pitäisi. Siinä tapauksessa tietenkin käytämme muita kortteja.

Nyt harhailen muissa blogeissa ja yritän löytää tietoa akupuktiosta hoitomuotona unettomuuteen ja mahdollisesti tueksi alkion kiinnittymiseen. Unettomuus siis jatkuu ja osittain myös riippumatta siitä minkälaisen lääkekoktailin otan. Seuraavan siirron jälkeen tulee kuitenkin aika, jolloin en taas halua myrkkyjä käyttää ja siksi nyt tutkin vaihtoehtoisia tapoja hoitaa itseäni. Vaikka on mahdotonta sanoa miksi alkio ei kiinnittynyt, toivoisin silti, että seuraavaan siirtoon pikkuisella olisi edes hiukan mukavammat olosuhteet. Nyt keho on vielä niin stressitilassa, etten itsekään haluaisi olla itseni lähellä. 

Punktiopäivän jännitystä

Nyt se sitten viimein on - odotettu toimenpidepäivä. Mies on nyt jo hoitamassa omaa osuuttaan, minun vuoroni on ennen puoltapäivää. On vähän mälsää, että vaikka valvoin neljästä alkaen, en älynnyt käyttää mahdollisuutta hyväkseni ja syödä jotain ennen puoli kuutta. Saamassani ohjeessa sanotaan, että syöminen ei ole hyväksi toimenpidettä varten annettavan lääkkeen vuoksi, ilmeisesti voi aiheuttaa pahoinvointia. Jos olisin aivan varma, että se on ainoa syy niin ottaisin ehkä riskin ja nappaisin appelsiinin mutta nyt en ehkä ota riskejä...

Lääkäri ounasteli irroituspiikistä tulevia kipuja eiliselle mutta eilen oli onneksi vielä aika kivuton päivä, muuten työpäivä olisi ollut aika tuskainen. Sen sijaan tänä aamuna on jo tuntemuksia, lähinnä sellainen jatkuva juiliminen, nyt tulee sellaisia viiltäviä yhtäkkisiä kipuja vähemmän.

Ja niin, kohta mennään...

Tänään ei ollut ihan helppo päivä...

Eilen illalla tulin valvoneeksi myöhään mutta en ainoastaan siksi, että stressasin sitä mitä todennäköisesti väärin annostelemaani hormonia. Mies tuli töistä kotiin lähempänä puoltayötä ja koska tiesin, että jos olisin nukkunut pätkän ennen hänen tuloaan, en olisi nukkunut loppuyöstä. Niinpä hänen hoitaessaan iltatoimia otin (ilman lääkärin määräystä) tavallista suuremman annoksen nukahtamislääkettä, turvallisen rajoissa vielä, tietenkin.

No, uni oli sitten tullut jossain vaiheessa, ehkä tunnin rimpuilun jälkeen. Herätyskello oli armoton klo 5.50. En muista mitään tästä aamusta. Töihin kuitenkin selvisin ja siinä vaiheessa olen oletettavasti ollut vähän paremmin hereillä. Jaa, ehkä parempi, etten oleta mitään siitäkään.

Tein pitkän työpäivän mutta kotiin tullessani mies ei ollut vielä tullut kotiin. Kotona ahdisti, itketti ja löllöksi muuttunut kroppa ällötti. Pakkasin tavarat ja lähdin tanssitunnille - linsailemaan. Kun ei tee täysillä, ei tanssikaan vapauta niin kuin tavallisesti. Nyt lintsasin kaikesta voimasta, kierroista, hypyistä... Sarjaa tehdessä itketti ja jouduin lopputunnista jättämään pari kierrosta tanssimatta kokonaan,  ahdisti niin vietävästi, etten muista milloin viimeksi olisi tuntunut niin pahalta.

Kotona hoidettuani ensin muita töitä totesin miehelle, että käydään läpi hoidon suunnitelma ja ohjeet. Pyysin miestä hakemaan klo 23.30 tänä iltana otettavan piikin, jotta voisimme tarkistaa sen olevan kunnossa, jottei tulisi tarvetta lähteä päivystävään apteekkiin. Mies huikkasi jääkaapilta, että "ei täällä mitään sellaista ole". Minulla pomppasi stressikäyrä kattoon välittömästi ja ilta sen jälkeen on sujunut myrskyisissä merkeissä. ..

Terävällä esineellä

Luonnoksissa on odottelemassa keskeneräiset muistiinpanot hoidoista ja lääkkeistä ja siitä, mitä tämä kaikki on jo tässä vaiheessa tullut maksamaan. Ja hiukan tietoa mm. kelan lääkekatosta niille, jotka ovat riittävän viisaita siihen, että tilanteen salliessa muistavat lääkekattokertymän. Mainittakoon jo nyt, että minua muistutti lääkekatosta oma hyvä ystäväni silloin, kun hoidot olivat vielä edessäpäin, emme tienneet hoitomuotoa ja yksityiskohtia ja todennäköisesti kuvittelin, että "eihän meille nyt varmaan niin paljon niitä lääkekuluja tule".

No, nyt on kuitenkin jotain painavampaa vielä mielessä ennen sitä. Jatketaan sitten noista "saako tästä edes puhua" -aiheista sitten myöhemmin.

Toimenpidepäivä lähestyy ja ensimmäisenä siitä muistuttaakin jo huomenna otettava irroituspiikki. Nyt punktio on alkanut kyllä hieman myös jännittää, lähinnä tuon vasemman munasarjani haastavan sijainnin takia. Minulle ei kerrottu (enkä viitsinyt jäädä kyselemään, näköjään murehdin ja vuodatan täällä mielummin ja ihan oikeasti, olin shokissa kun selvisikin, että toimenpide tosiaan on jo saman viikon perjantaina. Ei siinä jäänyt omille ajatuksille tilaa!)  tuleeko tämä tarkoittamaan jotain itse operaation kannalta. Tuleeko operaatiossakin hoitaja työntelemään vatsaani, jotta sarjat ylipäätään löytyvät vai mitä oikein tapahtuu. Pelkään todennäköisesti nyt kaikkea, mikä on mahdollista ja kaikkea, mikä ei edes ole mahdollista, saati odotettavissa. Se kuitenkin on suuri huoli, että kai sieltä vasemmalta saadaan myös turvallisesti imaistua rakkulat mukaan.

Ja vielä. (VÄSYNEESEEN) tajuntaani tärähti juuri hormonihoidon annostaulukkoa tutkiessani, että tämän päivän annoksena on ollut eri kuin tavallisesti. Tapanani oli jakson aikana, että laitan vessan peiliin muistutuslapun erikokoisesta annoksesta mutta tänään ei ollut lappua ja pelkäänpä pahoin, että olen pistänyt väärän annoksen. Nyt en tiedä mitä tehdä. Huomenna tietenkin soitan klinikalle mutta nyt kyllä pelottaa että tuli mokattua tavalla, jota on vaikea enää paikata!

Väsyneenä virheiden määrä kasvaa mutta tämä on nyt aika anteeksiantamatonta. Tällaisen jälkeen sitä ei kai ole hyvät yöunet maittaneet kenellekään vaikka lepo olisi kyllä nyt enemmän kuin tarpeen!

Jarrua!

Tänään alkoivat Orgalutran-pistokset ja jälleen uudet tuntemukset. Tässä ruiskussa neula on Gonal F:n kynän neulaa kookkaampi (vai sattuikohan minulle tylsä neula) ja koin aamulla kylmänhikisiä hetkiä yrittäessäni survoa neulaa ihon läpi. Iho jousti kauniisti varsin pitkään - kunnes riittävää voimaa käyttäessäni sain sen upotettua rasvamakkaraani.

Pistoksen jälkeen tuli kylmä hiki ja jalat pettivät alta. Näin oli käynyt n. viisi minuuttia aiemminkin, yrittäessäni pistää ensimmäisen kerran ja mies oli tullut vierelle avuksi. Hän hoiteli ruiskun neularoskikseen ja lääkkeet paikoilleen minun toipuessani lattialla. Ihana mies minulla <3 Hän aina toistaa, että mieluusti ottaisi osan näistä toimenpiteistä ja tuntemuksistani kannettavakseen. Näin epäilemättä on, mutta tässä vaiheessa arvostani sitä, että hän auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin. Miten vain kuvitella saattaa ja sitenkin, mitä en edes osaa kuvitella.

Uusia tuntemuksia

Viikon alkupuolella elämässä oli läsnä unettomuus ja huoli siitä, kun munasarjojen tienoilla ei vielä ollut  juurikaan tuntemuksia. Pari yötä otin unta väliin kunnon lääkkeillä ja sitten kokeilin taas luomu-unta, mutta hyvät yritykset levätä ovat jääneet yrityksiksi vain.

Toissa yönä aloin hermoilla Orgalutranin pistämistä sillä n. klo 4 oli hyvä hetkin tarkistaa sen pistämisohjeet ja huomata, että pakkausselosteen pistämisohjeiden mukaan sitä pistetään eri tavoin kuin Gonalia. Oli siis "hyvä syy" hermoilla ja valvoa loppuyökin. Miettiä, missä välissä saisin pisto-opastuksen hoitajalta kun lääkärin aika oli sovittu lyhyeksi ja joka tapauksessa olisi kiire töihin lääkärin jälkeen. Valuin siis aamulla takaisin miehen viereen sänkyyn ja sain olla lähellä hänen kainalossaan kyyneleiden virratessa. Itkun kautta tuli ulos pelonsekainen kipu, huoli asioiden järjestymisestä. Mies on vakaa kuin kivi, vaikka osaakin myötäelää. Siitä kiitos hänelle aina uudestaan, joka päivä! Onneksi hän oli hermoilematta ja tuli varoiksi eiliselle klinikkakäynnillekin mukaan siltä varalta, että minä en olisi ehtinyt saada pisto-opastusta. Stressasin töihin ehtimistä ajallaan, olinhan ollut viikon poissa töistä...

Ja mitä paljastuikaan kun pääsimme tapaamaan hoitajan ennen ultrausta - pistän Orgalutrania aivan samoilla periaatteillla kuin Gonal F-pistostakin. (HUOM! Nämä ohjeet annettu minulle ja painotan, että noudattakaa aina hoitohenkilökunnalta saamianne hoito-ohjeita, ne voivat joskus olla muokattuja niin, että sopivat juuri hoidettavalle yksilölle!) Sain myös tietää, että voisin periaatteessa pistää navan yläpuolellekin. Sieltäkin pitäisi kuulemma löytyä sellainen turvallinen rasvakerros, johon voi pistää. Olisi itse asiassa mukavakin laajentaa pistosaluetta etenkin kun alkaa kahden pistoksen aika, mutta en kyllä onnistu keräämään navan yläpuolelle muuta kuin hiukan ihoa, en ainakaan mitään, mihin uskaltaisin pistää. Onko kenelläkään kokemuksia, kuinka pieneen makkaraan uskaltaa vielä pistää?

Ultrassa paljastui, että oikealla puolella kasvaa noin kymmenen ja vasemmalla vain kolme! Tämä vähän huolestuttaa, että saadaanko niitä nyt tarpeeksi. Kaikki kerätytkään eivät sitten ilmeisesti selviä taistossa eteenpäin. Minulla on PCOS-taipumuksen vuoksi jännitetty ryöpsähtämistä ja lääkeannos on pidetty varsin maltillisena. Nyt enemmän kuin ryöpsähtämistä, jännitän saadaanko tarpeeksi soluja. Halkaisijat olivat 8-10 mm. Lääkäri ei kai halunnut huolestuttaa minua yhtään enempää ja kommentoi kokoa varsin niukasti. Oletan, että hän muokkasi tulevat lääkeannokseni niin, että tehdään se, mitä tehtävissä on. 

No mutta, nyt alkaa siis olla myös tuntemuksia. Ilmeisesti etenkin oikeassa munasarjassa tapahtuu, välillä nippasee oikein kunnolla. Yöllä on välillä vaikea löytää hyvää asentoa olla levossa, kyljellään paine tuntuu hurjalta toisella puolella ja selällään pitää sitten hakea lantiolle vähän uutta asentoa, jottei tuntuisi painetta. Voisi kuvailla, että alkaa tuntua ahtaalta ja välillä vihloo. Nauraminen (ja itkeminen) tuntuvat kivuliaalta. Töissä huomasin myös, että kumartelu saa olon tuntumaan todella ahtaalta. Myös rullaaminen istumaan makuulta on nyt kivuliasta ja suosiolla nousen kyljen kautta. Muuten vointi on onneksi aika hyvä. Jos unta saisi niin varmasti vielä mukavampi. Nyt tuntuukin siltä, että muuten ihan pienet tuntemukset tuntuvat suuremmilta. Levänneenä asioilla olisi varmaankin vähän oikeampi mittakaava.

Stressin ja hyväksi kasvualustaksi valmistautumisen ristiaallokossa

Olen tämän viikon ollut poissa töistä. Lääkärin kirjoittamassa paperissa lukee ei-elimellinen unettomuus.  Ei-elimellisellä viitataan ilmeisesti siihen, ettei se ole yhteydessä mihinkään vakavaan unottomuutta aiheuttavaan sairauteen. Eipä sillä, harvoin minua niin perinpohjin on tutkitukaan, yleisesti ottaen kun taidan olla varsin terve.

Tällä hetkellä koen ihan suunnatonta painetta siitä, että minun tulisi elää mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti; käydä töissä, harrastaa, olla kotona, viettää aikaa miehen kanssa, syödä säännöllisesti ja nukkua hyvin. Yksi pala petti - uni. Uunen vuoden jälkeen unta on ollut kahdesta neljään tuntiin yössä. Jossain kohtaa se oli sitten liian vähän; petti kunto, arviointikyky, kyky kannatella asioita mielessä. Työssäni olen vastuussa pienistä ihmisistä ja työtehtäviini sopii huonosti sellainen, että unohdan asioita pitkäksi aikaa tai jätän hoitamatta jollen jaksa. Enemmän kyse on kuitenkin muistista; toiminta näyttää aivan älyttömältä säätämiseltä kun siitä puuttuu hyvä hallinta, järki ja suunnitelmallisuus. Oli pakko jäädä pois siinä vaiheessa kun itselläni soi hälytyskellot; "mahdako enää selvitä tästä".

Kohta yksi, on siis stressiä.
Kohta kaksi, siitä tulisi päästä eroon.
Kohta kolme, soimaan itseäni siitä, että tämä on tällä kertaa ollut mahdottoman vaikeaa ja unetonta jaksoa lähemmäs kaksi viikkoa.
Kohta neljä, edellinen kohta tekee vaikeaksi luottaa vanhoihin sellaisiin konsteihin, joilla yleisesti ottaen olen pystynyt vähentämään kokemaani stressin ja kuormituksen määrää.
Kohta viisi, lisää stressiä tulee sairauslomasta, joka tulee pienissä pätkissä. Työpaikalla oleville se tarkoittaa joka päivä tilanteiden suunnittelua uusiksi.

Samalla tässä yritän valmistella munasarjoissani useampia ja toivottavasti tästä unettomuudesta vähemmän kärsineitä munarakkuloita tulevaa keräystä varten. Nyt on menossa kiertopäivä 7 ja munarakkuloiden kasvattelussa apuna on nyt viidettä päivää Gonal F.

Kertonee jotain viimeviikkoisesta väsymys-ja sekavuustilastani, että sain torstain ultrassa ja hoitajan ohjauksessa vielä aivan kelpo ohjeet pistämisen aloitukseen. Perjantaina olin sekaisin ja kuvittelin,että "jo on aika" . Onneksi kaikki hoito-ohjeet on myös selkeästi paperilla ja ns. lukujärjestyksessä, jota sitten on terveen järjen jaksoina helppo noudattaa.

Viime yönä tuju lääke toi unen moneksi tunniksi. Nyt korjailen tokkuraista ja väsynyttä oloa. Tänään on hyvä päivä aloittaa uudestaan se, mitä tässä on jo pitkään pitänyt aivan tärkeimpänä.

Nyt täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät hyvää vointia.