Hyperin pelosta toivuttu

Viikonloppuun kuului hiukan töitä ja paljon ihan makuullaan lepuuttamista. Lauantaina vointi alkoi taas olla heikompi, alavatsa oli aivan turvonnut ja näin ollen aika kosketusarka. Kävellessä ja istuessa vatsaan koski, makuullaan oli helppo ja kivuton olla. Lepäsin siis taas jälleen paljon. Join kuin kameli ja juoksin ihan kaiken aikaa vessassa sillä tuntui, että virtsaaminen oli aika kivuliasta hommaa ja rakkoa oli vaikea tyhjentää.  Aikaisemmin viikolla olinkin kai jo kuvitellut, että voisin jo lähteä liikkumaan mutta jääköön se nyt sitten aikaan kun on turvallinen olo sen suhteen. Tänään selvisin jo varsinaisesta työstäni kivuitta eli vaara on varmaankin jo ohi.

Nyt sitten vaan neljän yötä jännitystä ennen raskaustestiä. Olen vakaasti päättänyt, että en tee apteekin testejä (sillä tekisin niitä varmasti kymmenen ihan vaan varmistaakseni vastauksen) vaan menen lääkärin määräyksestä siihen verikokeeseen sitten perjantaiaamuna.

Menneeseen viikkoon ehti mahtua kaikenlaista, myös se, että mies löysi blogini. Se sai sitten miettimään, mitä oikeastaan tarvitsen tältä nimimerkin takaa tuntemattomalle kansalle avautumiselta. On selvää, että nopeasti monesta naisesta ja pariskunnasta, jossa eletään samankaltaisia vaiheita, on tullut heidän blogiensa kautta jollain lailla tärkeitä. On kiinnostavaa paitsi kuulla miten muille käy, myös jakaa näitä tuntemuksia. Luulen, että minulle kirjoittaminen miehen tietämättä oli tärkeää juuri siksi, että halusin tilan, jossa vuodattaa kaikki naiselliset murheeni maailmalle. Lisätä itseymmärrystä, mutta myös olla osa sitä toisiaan kannustavien naisten joukkoa.

Huomaan, että minulle on ollut tärkeää lukea siitä, miten naiset ovat kokeneet hoidot. En pitkään aikuisikänäni ole juurikaan välittänyt olla tekemisissä hormonien kanssa ja lääkkeiden käyttöä välttelen viimeiseen saakka (poikkeuksena useamman yön jatkunut unettomuus, johon vaivaan sitten vielä hoidonkin aikana olen ottanut lääkkeitä, tosin tuloksetta). Tämä olisikin sitten varmaan jo oman kirjoituksensa paikka, tähän väliin nyt siis vaan henkäisen, että tätä tämä kirjoittaminen ja lukeminen minulle nyt tuntuu merkitsevän. 

Normipäivä vai sankaritekojen aikaa?

Maarian postaus punktiopäivästä toi mieleeni viime viikonlopun mietteitä. Silloin oma punktioni oli jo takanapäin ja viikonloppuna oli taas tilaa ja aikaa uusille ajatuksille.

Silloin miehenikin totesi pariin kertaan, miten ylpeä on minusta ja miten onnellinen, että olen jaksanut käydä läpi tällaisen ruljanssin, jota välttämättä en noin muutoin olisi tullut tarvinneeksi, tullakseni raskaaksi. No, sattumalta tarvitsi, sillä  juuri hänet olen rinnalleni valinnut ja tämä oli meille ainoa keino. Ja jollei lasta näinkään ala kuulua niin meillä on varmaan sitten muita keinoja mutta yhteiseen biologiseen lapseen tämä oli se polku, jota oli kuljettava.

Niin, voin siis huonosti ennen punktiota. Vaikka kuljetin mukanani aivan surullista määrää rakkuloita ja ne olivat varsin heikon kokoisia monet ja näin ollen kypsiä saatiin vähän, oli tunnelma jo aika hurja alavatsan alueella. Olossa tosin oli vaiheita, mentiin kuin vuoristoradassa, välillä pingotti enemmän ja välillä vähemmän. Jonain päivinä (jollen olisi ollut hyvin herkkä kaikelle eteenpäintaivutuksille) mietin jo, tapahtuuko siellä oikeita asioita. Itse asiassa irroituspiikkipäiväkin meni hyvin ja aivan tuskaista olo oli itse punktiopäivänä aamulla.

No sitten, tulin lukeneeksi muiden blogeja ja olin kuullut jotain hoidoista ystävättäreltäni, joka on IVF:iäkin käynyt läpi jo useamman. Hän ei koskaan muistellut huonovointisuutta tai tukalaa oloa, joka siivitti omaa elämääni parin viikon ajan. Blogeissakin hehkutettiin hyvää oloa tilanteissa, joissa naisilla kasvoi huomattavan parempi määrä ja suurempia rakkuloita, kuin omani.

Luomulapselle ei "ole kivaa" kun täytyy piikittää hormooneja ja napsia jos sun mitä pilleriä mutta kasvissyöjänä olen tottunut käyttämään jonkun verran ylimääräisiä vitamiineja ja ravintolisiä. Tämä nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ja on totta, että ankeaan tunnelmaani sekoittui se, että jätin tanssin aika varhain. Osittain siksi, että tuntemukset eivät sallineet tanssia ja osittain siksi, että olin googlannut liikaa ja osunut niille jenkkifoorumeille... Eli sinne, missä näiden asioiden kanssa ollaan takuulla ylivarovaisempia. Suurin piirtein kaikki on kielletty koko hoitosyklin ajan, jottei vaan mikään menisi pieleen...

Punktiossa lääkärini ja hoitajat olivat todella ihania, niin helliä otteissaan ja sanoissaan kuin vaan on mahdollista. Se oli todella koskettavaa ja varmasti osa itkusta tuli ihan siksikin. Oli niin hoivattu olo, siinä haarat auki... Hoivalla jaksoi yli punktion (joka ei siis ollut kivulias muutoin kuin vasemmalta hiukan) mutta jälkikäteen se hävetti. Että pitikö minua nyt niin tsempata, rohkaista ja hoivata sellaisessa tilanteessa, mistä naiset yleensä selviävät ihan ilmeenkään värähtämättä? Alkoi tuntua nololta valittaa kiputiloista ja siitä, miten hoito rajoitti elämää. Tuleehan toki raskaus ja äitiys ja perhe-elämä laittamaan paljon rajoja siihen, miten ja mihin käytän aikani. Nyt vaan tuntui siltä, että olisin ehkä tarvinnut jonkun rakkaista harrastuksistani pitääkseni pääni jotenkin kunnossa. Ja ehkä saadakseni paremmin unta.

On ihan selvää, että mieheni arvostaa tätä, että jaksoin läpi tämän ensimmäisen hoidon mutta jotenkin takaraivossa jyskii sekin, että ehkä hänkin odotti parempaa lopputulosta. Ja vähemmän valitusta. 

Tervetuloa, alkio!

Juuri nyt kehon tuntemukset ovat rauhoittuneet. Nyt en vain "kuuntele kehoani" ja painu tanssitunnille vaan kiltisti odotan ja ymmärrän, että tulehdusriski on kohonnut, vaikka vointini on hyvä. No, yksi uusi tuntemus on, kipua polvitaipeissa. Laitoin tämän aika nopeasti jonkun ottamani mömmön sivuvaikutukseksi, ilman parempaa tietoa. Olen normaalipainoinen (165cm/57kg) eli mitään hirveää rasitusta nivelille ei nytkään pitäisi tulla.

No, tänään olen taas hikipäässä googlannut ja yrittänyt selvittää miten saisin kohtuni mahdollisimman vastaanottavaiseksi alkiolle. Ja ha, stressin välttäminen on edelleen haastavaa kun emme yhtään tiedä mitä niille meidän soluillemme siellä maljalla kuuluu. Toivottavasti saamme ainakin yhden hyvän alkion siirrettäväksi!

Punktio

Oma toimenpiteeni oli perjantaina klo 11.30, minkä vuoksi aamu tuntui PITKÄLTÄ. Kotona en saanut enää tehtyä juuri mitään järjellistä. Ajattelin ruokaa ja jännitin toimenpidettä. Lähdinkin sitten hyvissä ajoin kohti klinikkaa.

Klinikalla sain esilääkkeen, jonka nappasin puoli tuntia ennen operaatiota. Sitten istuin odotustilassa ja näennäisesti luin kirjaa mutta enhän siinä juuri edennyt kun tavasin samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Mies tuli lyhyen työpätkänsä jälkeen (oli aamulla käynyt omassa operaatiossaan) myös klinikalle ja saimme viime hetket odoteltua yhdessä.

Rakon tyhjentäminen oli työlästä ja vähän kivuliastakin kun alavatsan lihakset olivat aika lailla pois pelistä ja ei oikein tohtinut painaa vatsaa (mitä joskus teen kevyesti jos haluan rakkoni aivan tyhjäksi). Lepohuoneessa sonnustauduin kietaisuhameeseen ja ylipolvensukkiin (olen herkkä kylmälle)  ja sain onneksi pitää päälläni myös pitkähihaisen neulepaitani.

Pian meidät ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen. Olin siellä kerran aikaisemmin käynyt ultrattavana sillä vasen munasarjani aika oikukkaasti piiloutuu ja suostuu ultrassa näkyviin vain pienten kommervenkkien avulla. Ensin alapää "pestiin" eli pyyhkeellä pyyhittiin ulkopuolelta ja levittimen levittäessä emätintä, vähän pyöriteltiin jollain puhtaaksi emätin. Se kuulemma on monista kivuliain osa. Minulla se ei tuntunut kovin kivuliaalta, yläpintaa pyyhittäessä tosin epämielyttävältä. Mutta sen kesti helposti. Sitten vasempaan käsivarren ympärille systeemit mittaamaan verenpainetta ja sykettä ja oikeaan kämmenselkään kanyyli lääkeannostelua varten. Suonetkin minulla on aina välillä piilossa, niin nytkin. Pieni suoni löytyi ja hoitaja laittoi siihen lasten kanyylin (!). Pyysin kuitenkin aikuisten lääkeannosta ja sainkin... Pian saapui lääkärinikin ja hän antoi käskyn lääkkeen laittamisesta. Hän sanoi lääkkeen vaikuttavan nopeasti mutta ei minulla siitä sen ihmeempiä tuntemuksia tullut kuin hiukan pistelyä käsiin. Kivun se onneksi kuitenkin vei sillä itse toimenpide ei minusta ollut kivulias.

Ensin käytiin oikealla puolella ja sieltä saatiin kaikki tyhjäksi yhdellä pistolla. Kaiken kaikkiaan kivuton ja ihan ok tunnelma. No, mutta sitten vasen... Tässä kohtaa taisin itkeä tirauttaa, suurelta osin varmasti jännityksestä mutta lääkettä tuupattiin hiukan lisää. Hoitaja löysi pitkän painelun jälkeen oikean kohdan ja vasenkin munasarja saatiin näkyviin. Sitä piti sitten vielä painaa niin, että se saatiin lähelle kohdun seinämää, jottein neulalla olisi tarvinnut lähteä kovin pitkää matkaa sohimaan. Vasemmalle puolelle piti mennä kaksi kertaa, joista jälkimmäinen tuntui jonkun verran ikävämmältä. Sinne jäi pari pientä rakkulaa pyörimään mutta niistä ei kuulemma huolta, niihin ei vaan päästy enää helposti käsiksi.

Punktion jälkeen lääkäri vielä tarkisti pikkulantion tilanteen ja siellä näytti ihan hyvältä ja rauhalliselta, ei vuotoja ja jonkun verran asiaankuuluvaa nestettä mutta ei mitään huolestuttavaa.

Toimenpiteen jälkeen hoitaja ja mieheni saatteli heräämöön. Siellä lepäsin tovin ja rupesin melko pian kärkkymään aamulla tekemiäni eväitä. Pahoinvointiriskin vuoksi odottelin kai 30 min operaation päättymisestä ennen kuin ryhdyin murkinoimaan. "Lähtölupa" tuli klinikan hoitajalta, joka hänkin toi meille suolakeksejä, keksejä ja mehua.

Pian pääsimmekin taas tapaamaan lääkäriäni. Selvisi, että munasoluja minulta oli saatu vain seitsemän. Olin itse pettynyt määrään mutta vielä ei voi tietää miten niiden käy. Toivottavasti saamme ainakin sen yhden hyvän alkion! Eilen iltapäivällä lähetimme mielessämme terveisiä klinikan laboratorion suuntaan, jossa solumme kohtasivat toisensa. Toivottavasti siellä on nyt kaikki hyvin - selviää maanantaina jo, meillä kun mennäänkin aikaisemmista suunnitelmista poiketen lyhyellä viljelyllä. Toivottavasti uni nyt tulee jännityksestä huolimatta!

Voimia ja tsemppiä kanssasisarille, nyt on muutamakin pariskunta, joissa mennään aika samassa aikataulussa. 

Punktiopäivän jännitystä

Nyt se sitten viimein on - odotettu toimenpidepäivä. Mies on nyt jo hoitamassa omaa osuuttaan, minun vuoroni on ennen puoltapäivää. On vähän mälsää, että vaikka valvoin neljästä alkaen, en älynnyt käyttää mahdollisuutta hyväkseni ja syödä jotain ennen puoli kuutta. Saamassani ohjeessa sanotaan, että syöminen ei ole hyväksi toimenpidettä varten annettavan lääkkeen vuoksi, ilmeisesti voi aiheuttaa pahoinvointia. Jos olisin aivan varma, että se on ainoa syy niin ottaisin ehkä riskin ja nappaisin appelsiinin mutta nyt en ehkä ota riskejä...

Lääkäri ounasteli irroituspiikistä tulevia kipuja eiliselle mutta eilen oli onneksi vielä aika kivuton päivä, muuten työpäivä olisi ollut aika tuskainen. Sen sijaan tänä aamuna on jo tuntemuksia, lähinnä sellainen jatkuva juiliminen, nyt tulee sellaisia viiltäviä yhtäkkisiä kipuja vähemmän.

Ja niin, kohta mennään...

Terävällä esineellä

Luonnoksissa on odottelemassa keskeneräiset muistiinpanot hoidoista ja lääkkeistä ja siitä, mitä tämä kaikki on jo tässä vaiheessa tullut maksamaan. Ja hiukan tietoa mm. kelan lääkekatosta niille, jotka ovat riittävän viisaita siihen, että tilanteen salliessa muistavat lääkekattokertymän. Mainittakoon jo nyt, että minua muistutti lääkekatosta oma hyvä ystäväni silloin, kun hoidot olivat vielä edessäpäin, emme tienneet hoitomuotoa ja yksityiskohtia ja todennäköisesti kuvittelin, että "eihän meille nyt varmaan niin paljon niitä lääkekuluja tule".

No, nyt on kuitenkin jotain painavampaa vielä mielessä ennen sitä. Jatketaan sitten noista "saako tästä edes puhua" -aiheista sitten myöhemmin.

Toimenpidepäivä lähestyy ja ensimmäisenä siitä muistuttaakin jo huomenna otettava irroituspiikki. Nyt punktio on alkanut kyllä hieman myös jännittää, lähinnä tuon vasemman munasarjani haastavan sijainnin takia. Minulle ei kerrottu (enkä viitsinyt jäädä kyselemään, näköjään murehdin ja vuodatan täällä mielummin ja ihan oikeasti, olin shokissa kun selvisikin, että toimenpide tosiaan on jo saman viikon perjantaina. Ei siinä jäänyt omille ajatuksille tilaa!)  tuleeko tämä tarkoittamaan jotain itse operaation kannalta. Tuleeko operaatiossakin hoitaja työntelemään vatsaani, jotta sarjat ylipäätään löytyvät vai mitä oikein tapahtuu. Pelkään todennäköisesti nyt kaikkea, mikä on mahdollista ja kaikkea, mikä ei edes ole mahdollista, saati odotettavissa. Se kuitenkin on suuri huoli, että kai sieltä vasemmalta saadaan myös turvallisesti imaistua rakkulat mukaan.

Ja vielä. (VÄSYNEESEEN) tajuntaani tärähti juuri hormonihoidon annostaulukkoa tutkiessani, että tämän päivän annoksena on ollut eri kuin tavallisesti. Tapanani oli jakson aikana, että laitan vessan peiliin muistutuslapun erikokoisesta annoksesta mutta tänään ei ollut lappua ja pelkäänpä pahoin, että olen pistänyt väärän annoksen. Nyt en tiedä mitä tehdä. Huomenna tietenkin soitan klinikalle mutta nyt kyllä pelottaa että tuli mokattua tavalla, jota on vaikea enää paikata!

Väsyneenä virheiden määrä kasvaa mutta tämä on nyt aika anteeksiantamatonta. Tällaisen jälkeen sitä ei kai ole hyvät yöunet maittaneet kenellekään vaikka lepo olisi kyllä nyt enemmän kuin tarpeen!

Jarrua!

Tänään alkoivat Orgalutran-pistokset ja jälleen uudet tuntemukset. Tässä ruiskussa neula on Gonal F:n kynän neulaa kookkaampi (vai sattuikohan minulle tylsä neula) ja koin aamulla kylmänhikisiä hetkiä yrittäessäni survoa neulaa ihon läpi. Iho jousti kauniisti varsin pitkään - kunnes riittävää voimaa käyttäessäni sain sen upotettua rasvamakkaraani.

Pistoksen jälkeen tuli kylmä hiki ja jalat pettivät alta. Näin oli käynyt n. viisi minuuttia aiemminkin, yrittäessäni pistää ensimmäisen kerran ja mies oli tullut vierelle avuksi. Hän hoiteli ruiskun neularoskikseen ja lääkkeet paikoilleen minun toipuessani lattialla. Ihana mies minulla <3 Hän aina toistaa, että mieluusti ottaisi osan näistä toimenpiteistä ja tuntemuksistani kannettavakseen. Näin epäilemättä on, mutta tässä vaiheessa arvostani sitä, että hän auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin. Miten vain kuvitella saattaa ja sitenkin, mitä en edes osaa kuvitella.

Uusia tuntemuksia

Viikon alkupuolella elämässä oli läsnä unettomuus ja huoli siitä, kun munasarjojen tienoilla ei vielä ollut  juurikaan tuntemuksia. Pari yötä otin unta väliin kunnon lääkkeillä ja sitten kokeilin taas luomu-unta, mutta hyvät yritykset levätä ovat jääneet yrityksiksi vain.

Toissa yönä aloin hermoilla Orgalutranin pistämistä sillä n. klo 4 oli hyvä hetkin tarkistaa sen pistämisohjeet ja huomata, että pakkausselosteen pistämisohjeiden mukaan sitä pistetään eri tavoin kuin Gonalia. Oli siis "hyvä syy" hermoilla ja valvoa loppuyökin. Miettiä, missä välissä saisin pisto-opastuksen hoitajalta kun lääkärin aika oli sovittu lyhyeksi ja joka tapauksessa olisi kiire töihin lääkärin jälkeen. Valuin siis aamulla takaisin miehen viereen sänkyyn ja sain olla lähellä hänen kainalossaan kyyneleiden virratessa. Itkun kautta tuli ulos pelonsekainen kipu, huoli asioiden järjestymisestä. Mies on vakaa kuin kivi, vaikka osaakin myötäelää. Siitä kiitos hänelle aina uudestaan, joka päivä! Onneksi hän oli hermoilematta ja tuli varoiksi eiliselle klinikkakäynnillekin mukaan siltä varalta, että minä en olisi ehtinyt saada pisto-opastusta. Stressasin töihin ehtimistä ajallaan, olinhan ollut viikon poissa töistä...

Ja mitä paljastuikaan kun pääsimme tapaamaan hoitajan ennen ultrausta - pistän Orgalutrania aivan samoilla periaatteillla kuin Gonal F-pistostakin. (HUOM! Nämä ohjeet annettu minulle ja painotan, että noudattakaa aina hoitohenkilökunnalta saamianne hoito-ohjeita, ne voivat joskus olla muokattuja niin, että sopivat juuri hoidettavalle yksilölle!) Sain myös tietää, että voisin periaatteessa pistää navan yläpuolellekin. Sieltäkin pitäisi kuulemma löytyä sellainen turvallinen rasvakerros, johon voi pistää. Olisi itse asiassa mukavakin laajentaa pistosaluetta etenkin kun alkaa kahden pistoksen aika, mutta en kyllä onnistu keräämään navan yläpuolelle muuta kuin hiukan ihoa, en ainakaan mitään, mihin uskaltaisin pistää. Onko kenelläkään kokemuksia, kuinka pieneen makkaraan uskaltaa vielä pistää?

Ultrassa paljastui, että oikealla puolella kasvaa noin kymmenen ja vasemmalla vain kolme! Tämä vähän huolestuttaa, että saadaanko niitä nyt tarpeeksi. Kaikki kerätytkään eivät sitten ilmeisesti selviä taistossa eteenpäin. Minulla on PCOS-taipumuksen vuoksi jännitetty ryöpsähtämistä ja lääkeannos on pidetty varsin maltillisena. Nyt enemmän kuin ryöpsähtämistä, jännitän saadaanko tarpeeksi soluja. Halkaisijat olivat 8-10 mm. Lääkäri ei kai halunnut huolestuttaa minua yhtään enempää ja kommentoi kokoa varsin niukasti. Oletan, että hän muokkasi tulevat lääkeannokseni niin, että tehdään se, mitä tehtävissä on. 

No mutta, nyt alkaa siis olla myös tuntemuksia. Ilmeisesti etenkin oikeassa munasarjassa tapahtuu, välillä nippasee oikein kunnolla. Yöllä on välillä vaikea löytää hyvää asentoa olla levossa, kyljellään paine tuntuu hurjalta toisella puolella ja selällään pitää sitten hakea lantiolle vähän uutta asentoa, jottei tuntuisi painetta. Voisi kuvailla, että alkaa tuntua ahtaalta ja välillä vihloo. Nauraminen (ja itkeminen) tuntuvat kivuliaalta. Töissä huomasin myös, että kumartelu saa olon tuntumaan todella ahtaalta. Myös rullaaminen istumaan makuulta on nyt kivuliasta ja suosiolla nousen kyljen kautta. Muuten vointi on onneksi aika hyvä. Jos unta saisi niin varmasti vielä mukavampi. Nyt tuntuukin siltä, että muuten ihan pienet tuntemukset tuntuvat suuremmilta. Levänneenä asioilla olisi varmaankin vähän oikeampi mittakaava.

Stressin ja hyväksi kasvualustaksi valmistautumisen ristiaallokossa

Olen tämän viikon ollut poissa töistä. Lääkärin kirjoittamassa paperissa lukee ei-elimellinen unettomuus.  Ei-elimellisellä viitataan ilmeisesti siihen, ettei se ole yhteydessä mihinkään vakavaan unottomuutta aiheuttavaan sairauteen. Eipä sillä, harvoin minua niin perinpohjin on tutkitukaan, yleisesti ottaen kun taidan olla varsin terve.

Tällä hetkellä koen ihan suunnatonta painetta siitä, että minun tulisi elää mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti; käydä töissä, harrastaa, olla kotona, viettää aikaa miehen kanssa, syödä säännöllisesti ja nukkua hyvin. Yksi pala petti - uni. Uunen vuoden jälkeen unta on ollut kahdesta neljään tuntiin yössä. Jossain kohtaa se oli sitten liian vähän; petti kunto, arviointikyky, kyky kannatella asioita mielessä. Työssäni olen vastuussa pienistä ihmisistä ja työtehtäviini sopii huonosti sellainen, että unohdan asioita pitkäksi aikaa tai jätän hoitamatta jollen jaksa. Enemmän kyse on kuitenkin muistista; toiminta näyttää aivan älyttömältä säätämiseltä kun siitä puuttuu hyvä hallinta, järki ja suunnitelmallisuus. Oli pakko jäädä pois siinä vaiheessa kun itselläni soi hälytyskellot; "mahdako enää selvitä tästä".

Kohta yksi, on siis stressiä.
Kohta kaksi, siitä tulisi päästä eroon.
Kohta kolme, soimaan itseäni siitä, että tämä on tällä kertaa ollut mahdottoman vaikeaa ja unetonta jaksoa lähemmäs kaksi viikkoa.
Kohta neljä, edellinen kohta tekee vaikeaksi luottaa vanhoihin sellaisiin konsteihin, joilla yleisesti ottaen olen pystynyt vähentämään kokemaani stressin ja kuormituksen määrää.
Kohta viisi, lisää stressiä tulee sairauslomasta, joka tulee pienissä pätkissä. Työpaikalla oleville se tarkoittaa joka päivä tilanteiden suunnittelua uusiksi.

Samalla tässä yritän valmistella munasarjoissani useampia ja toivottavasti tästä unettomuudesta vähemmän kärsineitä munarakkuloita tulevaa keräystä varten. Nyt on menossa kiertopäivä 7 ja munarakkuloiden kasvattelussa apuna on nyt viidettä päivää Gonal F.

Kertonee jotain viimeviikkoisesta väsymys-ja sekavuustilastani, että sain torstain ultrassa ja hoitajan ohjauksessa vielä aivan kelpo ohjeet pistämisen aloitukseen. Perjantaina olin sekaisin ja kuvittelin,että "jo on aika" . Onneksi kaikki hoito-ohjeet on myös selkeästi paperilla ja ns. lukujärjestyksessä, jota sitten on terveen järjen jaksoina helppo noudattaa.

Viime yönä tuju lääke toi unen moneksi tunniksi. Nyt korjailen tokkuraista ja väsynyttä oloa. Tänään on hyvä päivä aloittaa uudestaan se, mitä tässä on jo pitkään pitänyt aivan tärkeimpänä.

Nyt täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät hyvää vointia.

Gonalia neljättä päivää

Meidän pienessä, toivottavasti pian siis kasvavassa perheessä, olemme siis valmistautumassa IVF-hoitoon. Meillä valmistautuminen on ollut kevyttä. Joulukuussa aloitin keltarauhashormonilla kuurin, se oli vain varmistamaan, että kuukautiset alkaisivat jotakuinkin silloin kun on toivottavaa. Ja näin kävikin.

Nyt valmistautuminen on edennyt siihen, että pistelen itseeni tuotenimellä Gonal F myytävää lääkettä. Se on oikeastaan hormonilääke ja kaltaiselleni varsin kielteisesti hormooneihin suhtautuvalle ystävällinen lääkäri "myi" sen kertomalla, että se on oikeastaan samaa kamaa kuin mitä kehomme tuottaa. No, miltei on kai sitten riittävän lähellä totuutta. Se on siis follitropiinia ja muistuttaa rakenteeltaan FSH (follikkelia stimuloiva hormoni) -hormonia, jota kehomme siis tuottaa. Minullahan oli vähän häikkää noissa labroissa (joista siis suurelta osin saimme tiedot jo lokakuussa) mutta tätä stimulointia tässä IVF-hoidossa tarvitaan joka tapauksessa.

Tänään oli piikki numero neljä ja kaikki edelleen siltä osin hyvin. Ei suuria tuntemuksia, lukuunottamatta välillä kävellessä tuntuvaa nippausta jostain vähän tavanomaista ylempää. Ei kuitenkaan massiivista turvotusta tai kiputiloja. Eilen esittelin vatsaani miehelle ja pyysin arviota turvotuksesta mutta mies vain silitteli ja totesi vatsan olevan kaunis. Hän on siis viimeiseen saakka herrasmies vaikka nyt olisin kai tarvinnut rehellisen arvion. Kohta nimittäin jännittää, että tapaahtuuko siellä alhaalla lainkaan oikeita asioita. Nyt kun olisi tarkoitus tuottaa hyvä (muttei ylenpalttinen) määrä niitä minun solujani.

Kotona unettomuusjaksosta toipuessani on sitten ollut liikaakin aikaa lukea. Suurelta osin on taas asioita, joista lukemalla voi vain suhtautua niihin pelolla. Nyt kun olen skannannut vartaloani ja kuulostellut onko tuntemuksia (toivottavasti) hiukan tavallista enemmän työskentelevien munasarjojen kohdalla, en ole tuntenut mitään. Noin pääpiirteissään sanoisin, että olen kuitenkin melko hyvin perillä oman kehoni tuntemuksista. Nyt kuitenkin univajeissa (ja lääkepökryissä) suhtaudun kaikkeen nyt suurella varovaisuudella. Tulin mm. lukeneeksi munasarjakiertymästä. Tila kuulostaa siltä, että nyt enkä koskaan halua sellaista, nyt kaikista vähinten kun se todennäköisesti tulisi myös Suuren Toiveemme tielle.

Rinnalla kulkee nyt selvästikin pelko. En pelkää elää normaalisti mutta huomaan nyt varjelevani jo mukana kulkevia munasoluja aivan eri lailla suojellen. Teistä tulee kohta jotain hyvin arvokasta. Suojelu on varmaan jossain määrin hyvin tavallistakin; ei kai kukaan haluaisi riskeerata jos vain omilla pienillä ja hyvää tekevillä valinnoilla saa kasvatettua todennäköisyyttä sille, että kaikki menee hyvin.