Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!

Kiertopäivä 41

Periaatteessa ei olisi tuon enempää sanottavaa - ahdistaa ja tuntuu kurjalta, että pas:iin pääsy vaan venyy ja venyy. Tässä kuluvassa kierrossa siis paitsi kyllästyin pissaamaan tikulle ja odottamaan ovulaatiota, en pitänyt hyvänä, että siirto olisi tehty nyt kun kroppa on niin sekaisin unettomuudesta. Jos jotain niin haluaisin pienellemme hyvän alun.

Kuukautisten odotusta siis, edelleen. Tämä alkaa kuulostaa elämältäni pari vuotta sitten, jolloin tämä olisi ollut aivan normaali kierto tai yhtä normaalia oli, että kuukautiset saattoivat jäädä pois puoleksikin vuodeksi, ilmeisesti stressin takia. Muuta syytä en jälkeenkään päin keksi.

Nyt syy on ilmeisesti unettomuus, olen alinomaan todella väsynyt enkä usko, että hormonitoiminta tykkää tästä hyvää. En ole laihtunut eli paino on varmaan hyvinkin 57 ja 60 välillä (ei vaakaa eli en tiedä tarkasti) , nyt todennäköisesti lähempänä pyöreää lukua. Nyt väsyneenä on tehnyt paljon enemmän mieli makeita herkkuja ja vaikka olen yrittänyt pitää hyvää ateriarytmiä, on esimerkiksi työssä kiskottujen lounaiden laatu ollut vaihtelevaa ja riippunut täysin siitä minkä verran jaksan käyttää aikaa ruoanlaittoon. Viime päivinä se on ollut todella vähäistä ja lounas on saattanut olla puuro tai kaupasta mukaan napattu mikrokeitto. Ei hyvä. Kostautuu sillä, että himoitsen vähän kaikenlaista makeaa ja annan nyt halujen viedä. No, ainakaan en pääse laihtumaan, mikä ilmeisesti on ainakin kerran historiassani ollut kuukautisten poisjäämisen syy.

Nyt vaan toivoisin, että saisin tämän unettomuuskierteen katkaistua. On ahdistavaa tietää, että stressitasojen laskeminen ja riittävän unen saanti voisi varmasti vaikuttaa myönteisesti tähän hormonitoimintaankin. Ahdistavaa siksi, että tiedän sen niin hyvin mutta niin monia keinoja kokeiltuanikaan en vaan onnistu pääsemään tästä mihinkään! Ilmeisesti pitkä sairausloma auttoi jonkun verran, sen aikana verenpaineet tulivat normaalilukemiin ja leposykekin jo seitsemäänkymmeneen. Töiden alettua verenpaine on pysynyt kohtuullisissa lukemissa mutta syke huitelee 80 ja 90 välillä, siis levossa. Jollekin lähellä 80 oleva leposyke olisi jo hyvä mutta tässä yksilölliset erot ovat suuret, minulle se on roimasti koholla.

Onneksi tämä ei ole koko totuus. Töissä lapset ovat aivan ihania - edelleen ja kotona mies on ihana ja rakastettava, aina.  Muutaman viikko sitten riitelimme ja se sumensi myös maailman hetkeksi mutta onneksi arkemme jatkuu taas onnellisena. Siitä, että suhde on hyvä, saa kyllä voimaa ja iloa jokaiseen päivään. Ystävät ovat olemassa ja olen jaksamiseni rajoissa pitänyt yhteyttä - valitettavasti minusta on tullut vähän vetäytyvä ja aloitekyvytön nyt kun tuntuu, ettei vaan jaksa, edes mitään mukavaa.

Myrsky laantuu

Eilen ja tänä aamuna sisälläni riehunut myrsky osoittaa laantumisen merkkejä. Miehen kanssa onnistuimme taas selvittämään asiat parhain päin ja osoitimme varmasti molemmat toisillemme, että tämä elämämme yhdessä on kovin arvokasta kummallekin. Mies perui tältä päivältä menoja voidaksemme rauhassa selvittää asiat, siitä suurkiitos hänelle. En olisi sietänyt sitä, että lykkäämme hankalista asioista puhumista. Ja edelleen, kaikki kurja eilen alkoi ihan pienestä mutta sai ihan toista luokkaa olevat mittasuhteet ja se puolestaan on se hankala maasto - asiat, joista ei ole helppo puhua.

Kuumeisesti tunnustelen olojani ja odottelen kuukautisten alkamista. Mieli alkaa jo suunnata tulevaan ja väsymyksestä huolimatta olo on toiveikas sen suhteen, että jo seuraavassa kierrossa pääsisimme PASiin.  Ja kuitenkin, ensin olisi saatava tämä unettomuuskierre katkaistua. Toiveeni kohdistuvat tulevaan yöhön!

Epäonnista itsesäätelyä

Juuri tätä kirjoittaessani sydämessä muljahtelee oudosti ja mieltä vaivaa huolestuneisuus ja ahdistuneisuus. Yleisesti ja toisaalta erityisesti. Harmi kyllä erityisiä aiheita on niin pitkäksi listaksi, että jäsentäminen edes kirjoittaen on sangen haastavaa.

Tänään ei miehestä ole paljon iloa noin niin kuin puolison ja miehen ominaisuudessa. Jos mahdollista niin hän käy enemmän tuulella kuin minä ja se on jo paljon se. Kuvaavaa on toisaalta se, että hänellä meni herne syvälle nenään ihan pienestä sanomastani jutusta mutta onnistui lietsomaan itsensä mökötysmoodiin. Jos tästä illemmalla tulee riita niin voin todeta, että ihan turhasta tuli mutta kai meidänkin sitten on välillä riideltävä jostakin.

Mikä näitä oloja siis tasapainottaisi, jos jokin  niin se minun on nyt löydettävä (ja tehtävä) itse.


Jostain joudun luopumaankin ja tämän päivän havaintojen perusteella ainakin se, että raskaustoiveblogeista raskausblogeiksi muuttuneet jäävät minulta jatkossa lukematta. Tietenkin - kunnes toisin todetaan. Mutta nyt liika on liikaa.

Jotain normaaliakin

Onneksi tähän elämään mahtuu nyt myös olon parannuttua ihan tavanomaisia asioita. Minulla jatkuu vielä hyppy-ja vartalonkiertokielto eli harrastukset saavat vielä odottaa mutta jokin jo asettuu uomiinsa. Viime yönä nukuin jo viisi tuntia ja voimat pääsivät vähän palautumaan.

Mies yritti päivällä lääkäriltä urkkia kiertoteitse, että onko liikuntakielto muilta osin vielä voimassa ja koska paikalla oli vielä hoitajia niin itse selvensin, että onko tulehdusriski vielä olemassa. Muuten olisin kyllä kysynyt ihan suoraan ja kiertelemättä. Ehkä olemme päässeet tavallaan aika helpolla sillä intiimielämäämme ei ole kovin kummemmin ronkittu eikä siihen puututtu eli omankaan lääkärin kanssa ei ollut tullut tavaksi puhua yhdynnöistä. Poikkeuksena tietenkin alkuvaiheen spermanäytteisiin valmistautumislakot ja tauot miehen kivesbiopsioiden vuoksi. No, tulehdusriskiä kuulemma ei enää ole ja käytimmekin miehen kanssa tilanteen hyväksemme. Minun vointini kun ei juurikaan sallinut kovin intiimiä kanssakäymistä siinä vaiheessa kun kehoni toimi laboratoriona.

Nyt seksi on taas nautinnollista mutta ihan kamalasti ei vieläkään uskalla hurvitella. Ilmeisesti rakastelua kuitenkin voidaan pitää ihan hyvänä myös alkion kiinnittymisen kannalta, sperman joidenkin ainesosien kerrotaan tukevan kiinnittymistä. Ei kai tällä kuitenkaan siittiöitä tarkoiteta? Niitähän meillä ei nimittäin spermassa tavattu...No, ei sovi nyt myöskään riskeerata sitä, että kohtu supistelisi ja alkion mahdollisuudet tarrautua heikkenevät. Minun orgasmini ovat siis toistaiseksi pannassa.

Jollain lailla tuntuu, että voi koitua jossain myöhemmässä vaiheessa turmiokseni, kun en vieläkään osaa mieltää meitä lapsettomina (jos yrityksemme jatkuu ja jatkuu ja varsinaisen odotuksen alkuun ei päästä), mutta nyt tässä ajassa ennen raskaustestiä voin ajatella, että olemme kuin kuka hyvänsä lasta toivova pariskunta. Kaikki varovaisuus, jännitys, unelmointi, hellien ajatusten lähettäminen kohdun suunnalle...kaikki nämä varmaan tavalla tai toisella kuuluvat tähän vaiheeseen kun lasketaan päiviä siihen, että on jollain lailla järkevää tehdä raskaustesti. 

Tänään ei ollut ihan helppo päivä...

Eilen illalla tulin valvoneeksi myöhään mutta en ainoastaan siksi, että stressasin sitä mitä todennäköisesti väärin annostelemaani hormonia. Mies tuli töistä kotiin lähempänä puoltayötä ja koska tiesin, että jos olisin nukkunut pätkän ennen hänen tuloaan, en olisi nukkunut loppuyöstä. Niinpä hänen hoitaessaan iltatoimia otin (ilman lääkärin määräystä) tavallista suuremman annoksen nukahtamislääkettä, turvallisen rajoissa vielä, tietenkin.

No, uni oli sitten tullut jossain vaiheessa, ehkä tunnin rimpuilun jälkeen. Herätyskello oli armoton klo 5.50. En muista mitään tästä aamusta. Töihin kuitenkin selvisin ja siinä vaiheessa olen oletettavasti ollut vähän paremmin hereillä. Jaa, ehkä parempi, etten oleta mitään siitäkään.

Tein pitkän työpäivän mutta kotiin tullessani mies ei ollut vielä tullut kotiin. Kotona ahdisti, itketti ja löllöksi muuttunut kroppa ällötti. Pakkasin tavarat ja lähdin tanssitunnille - linsailemaan. Kun ei tee täysillä, ei tanssikaan vapauta niin kuin tavallisesti. Nyt lintsasin kaikesta voimasta, kierroista, hypyistä... Sarjaa tehdessä itketti ja jouduin lopputunnista jättämään pari kierrosta tanssimatta kokonaan,  ahdisti niin vietävästi, etten muista milloin viimeksi olisi tuntunut niin pahalta.

Kotona hoidettuani ensin muita töitä totesin miehelle, että käydään läpi hoidon suunnitelma ja ohjeet. Pyysin miestä hakemaan klo 23.30 tänä iltana otettavan piikin, jotta voisimme tarkistaa sen olevan kunnossa, jottei tulisi tarvetta lähteä päivystävään apteekkiin. Mies huikkasi jääkaapilta, että "ei täällä mitään sellaista ole". Minulla pomppasi stressikäyrä kattoon välittömästi ja ilta sen jälkeen on sujunut myrskyisissä merkeissä. ..