Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!

Kuulenkohan koskaan itseäni kutsuttavan äidiksi

Torstaina peittelin töissä lapsia päiväunille. Peiton alta pilkisti vain somat kasvot, nappisilmät tuijottivat minua. "Äiti tulee hakemaan" toisti lapsi kysyvästi pari kertaa ennen tyytyväistä hykertelyä ja rauhoittumista silittelyyn. Vahvistin lapselle, että näin tulee tapahtumaan, äiti tulee hakemaan.

Ja siinä silittäessäni, kyyneleet valuivat poskilleni. Kuuntelin 11 lapsen tasaista tuhinaa ja itkin. Hetken olin suurenmoisen onnellinen siitä, että nämä ihanat lapset ovat elämässäni - vaikkakin vain työn kautta.   Kyynelten valuessa onnesta, sekoittui tunteeseen samalla kai hiukan epäuskoa ja ainakin paljon surua siitä, että jo nyt matka on ollut pitkä. Epäuskoisena mietin tuleeko kukaan koskaan kutsumaan minua äidiksi? (Lasten kanssa työskennellessä on tosin se ilo, että lasten riemastuessa ja heidän halutessa kertoa jotain, saattavat he innostuksissaan kutsuakin äidiksi, huomaten tosin pian itsekin, että tarjolla on vain "täti".) Voinee jälleen todeta, että koen lapsettomuuden alkaneen jo paljon aiemmin kuin viime vuoden toukokuussa, jolloin kovin toiveikkaina mieheni kanssa jätimme ehkäisyn pois. Olihan toiveita perheestä ollut jo pitkän aikaa edellisessä pitkässä suhteessa ja jo ennen sitä. Toiveeni omasta perheestä onkin ollut vahva jo kymmenen vuoden ajan.

Tiistaina kävin klinikalla kuulemassa, että vaikka mennään kiertopäivässä 10, oli kierto vielä hyvin alussa. Lääkärimme arveli kierrosta tulevan pitkä mutta lauantaista lähtien olen tehnyt ovulaatiotestejä, kaiken varalta. Huh, että olen kironnut ostamiani testejä, joissa täytyy arvuutella onko testiviiva yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva. Sunnuntaina kahden päivän arvailun jälkeen tilasin heti lisää yksiselitteisiä hymynaamatestejä - yksi potentiaalinen stressaamisen aihe vähemmän kun tuloksen lukeminen on helppoa. 

Pienen lottovoiton mittainen lovi

Oikeasti, tätä vaan ei onnistu sivuuttamaan. Asia ei varmaan kirpaisisi niin kovin, jos hoidoista olisi aina takeena onnistunut lopputulos eli alkanut raskaus ja syntynyt lapsi (tai useampi). Mutta kun ei, maksettava on ihan riippumatta siitä tuleeko toivottua tulosta vai ei.

Meidän tarinassamme ei odotettu vuotta ennen hoitoihin hakeutumista. Tosiasiassa taisimme odottaa kaksi kiertoa ennen ajan varaamista yksityiselle klinikalle. Minun kärsivällisyyskyvylläni päästiin tähän. Miehen kapasiteetti olisi ollut riittoisampi mutta tässä minun pirttihirmupiirteeni varmaan nousivat niin nopeasti, että mieskin katsoi parhaaksi myöntyä edes tutkimuksiin. Emme siis odotelleet pääsyä julkisiin palveluihin vaan menimme pankkikortti ojossa yksityiselle klinikalle. Niissäkin olisi ollut mistä valita. Valitsimme muistaakseni painottaen mm. seuraavia kriteerejä; ajanvaraus netissä mahdollista, hinnasto esillä, suosituksia tutuilta. Hinnoissa ei klinikoilla ole mitään aivan järkyttäviä eroja. Näin ollen painoi myös klinikan sijainti; piti olla helppojen yhteyksien varrella jotta töihin ja töistä pääsi nopeasti.  Valinta oli lopulta Felicitas.

Karkeasti voisi jaotella rahaa menevän
- suunnittelukäynteihin
- toimenpiteisiin
- ultraäänikäynteihin
- lääkkeisiin ja hormooneihin

Vähän näkymättömämmin rahaa voi myös mennä hoitojen ja käyntien vuoksi otettuihin lomapäiviin tai tuntipoissaoloihin (joita tosin ei voi rahalla maksaakaan takaisin vaan tehdään sitten työtä enempi toisena päivänä tai lomalla lomaillaan vähemmän aikaa). Me liikumme muutenkin julkisilla joten käynteihin ei erikseen mene matkakuluja, saman kunnan alueella kun voimme asioida.

Sattuipa muuten tässä ovulaation odotteluvaiheessa niin, että maanantaina kipaisin ultrassa, jossa ei voitu todeta muuta kuin se, että limakalvo on vielä surkean ohut eikä ovulaatiokaan näyttäisi olevan aivan lähipäivinä tuloillaan. Sen siitä kuitenkin kostuin, että sain pari päivää taukoa ovulaation testaamisesta. No, mitä kuitenkin tapahtui kassalla oli, että kuulin väärin minulle sanotun summan ja ilahtuneena kommentoinkin, että "olipas tämä halpa käynti". Pankkikorttia laitteeseen tunkiessani totuus kuitenkin paljastui; summa oli 125 euroa eikä 25 euroa. Korvani nappasi huoletta ensimmäisen satasen pois. Sitten tuli nolostus - mitähän vastaanottohenkilö oikein ajatteli tokaisustani? Lopulta päättelin, ettei hän edes kuullut sitä sillä hänellä oli joku tuppo korvassaan ja tullessani tiskille hän ei ollut kuullut mitä häneltä kysyin.

Tässä vaiheessa en todellakaan jaksa laskea summia ja se olisi ehkä vähän liian kivuliastakin. Ja toisaalta niin kovin ristiriitaista, olemmehan tosiaan etenemässä kohti hartainta toivettamme, yhteistä lasta. On kuitenkin ihan realiteetti, että tarvitsee sitä rahaa elämässä muihinkin asioihin...Olenko ihan hirveä kun ajattelen rahanmenoa?

On vähän urpoa itseltäni, ettei asia tullut mieleeni kun joulukuussa juoksin intopiukeana apteekkiin heti lääkärikäynnin jälkeen valmistautuakseni ensimmäiseen hoitokierrokseen. Silloin olisi ollut viisasta muistaa ystävän muistutus Kelan lääkekatosta. Olisin voinut ostaa joulukuussa vain välttämättömimmät Primolutit ja tehdä isot investoinnit tämän vuoden puolella. Mutta ei sitä silloin ymmärtänyt, jälkikäteenhän tuntuu muutenkin vähän vieraalta tuo innostus lääkkeiden hankintaan. Samankaltaista innostusta hoitoa, varsinkaan lääkkeitä, kohtaan ei sitten ehkä sen jälkeen ole ollutkaan. Olkoon tämä nyt muistutukseksi niille, jotka haluavat ja onnistuvat tämän asian kanssa taktikoimaan...

Alla tietoa lääkekatosta, seuraava teksti on lainaus suoraan Kelan sivuilta. "Maksat itse aina osan lääkekuluistasi ns. omavastuuosuutena. Jos saman kalenterivuoden aikana korvatuista lääkkeistä, kliinisistä ravintovalmisteista ja perusvoiteista maksamasi omavastuuosuudet ylittävät 612,62 euroa kalenterivuodessa, sinulla on oikeus lisäkorvaukseen. Vuotuisen omavastuuosuuden täytyttyä maksat jokaisesta korvattavasta lääkkeestäsi 1,50 euroa."Lähde: http://www.kela.fi/laakkeet_laakekatto

P.S. Kilpailevalla Fertinova-klinikalla on nyt uusi takuuhoito!

Kiitos ystävyydestä!

Ei voi muuta sanoa kuin että saan olla hyvin onnekas. Minulla on nimittäin aivan uskomattoman hyviä ystäviä. Paitsi, että on ilo jakaa mukavat asiat ja joskus jauhaa tyhjänpäiväisiäkin niin tällaisina hetkinä ystävistä on ollut valtavasti iloa ja iso tuki.

Eräs ystäväni  on käynyt läpi oman raskaan prosessinsa lapsettomuuden ja hoitojen kanssa. Se, että hän osaa sanoa kauniit ja rohkaisevat sanat eivät johdu varmaankaan ainoastaan hänen omasta historiastaan, sattuu vaan olemaan aivan ihanan hyväsydäminen ihminen.

Ja sitten pitkäaikainen hyvä ystäväni, on ihan liikuttavaa miten hän jaksaa kaikissa käänteissä olla tukena ystävilleen.

Kiitos ystävyydestä ja tuestanne näinä haastavina hetkinä! Ja toinen iso kiitos tälle blogimaailmassa toisiaan tsemppaaville naisille ja miehille. 

Jotain normaaliakin

Onneksi tähän elämään mahtuu nyt myös olon parannuttua ihan tavanomaisia asioita. Minulla jatkuu vielä hyppy-ja vartalonkiertokielto eli harrastukset saavat vielä odottaa mutta jokin jo asettuu uomiinsa. Viime yönä nukuin jo viisi tuntia ja voimat pääsivät vähän palautumaan.

Mies yritti päivällä lääkäriltä urkkia kiertoteitse, että onko liikuntakielto muilta osin vielä voimassa ja koska paikalla oli vielä hoitajia niin itse selvensin, että onko tulehdusriski vielä olemassa. Muuten olisin kyllä kysynyt ihan suoraan ja kiertelemättä. Ehkä olemme päässeet tavallaan aika helpolla sillä intiimielämäämme ei ole kovin kummemmin ronkittu eikä siihen puututtu eli omankaan lääkärin kanssa ei ollut tullut tavaksi puhua yhdynnöistä. Poikkeuksena tietenkin alkuvaiheen spermanäytteisiin valmistautumislakot ja tauot miehen kivesbiopsioiden vuoksi. No, tulehdusriskiä kuulemma ei enää ole ja käytimmekin miehen kanssa tilanteen hyväksemme. Minun vointini kun ei juurikaan sallinut kovin intiimiä kanssakäymistä siinä vaiheessa kun kehoni toimi laboratoriona.

Nyt seksi on taas nautinnollista mutta ihan kamalasti ei vieläkään uskalla hurvitella. Ilmeisesti rakastelua kuitenkin voidaan pitää ihan hyvänä myös alkion kiinnittymisen kannalta, sperman joidenkin ainesosien kerrotaan tukevan kiinnittymistä. Ei kai tällä kuitenkaan siittiöitä tarkoiteta? Niitähän meillä ei nimittäin spermassa tavattu...No, ei sovi nyt myöskään riskeerata sitä, että kohtu supistelisi ja alkion mahdollisuudet tarrautua heikkenevät. Minun orgasmini ovat siis toistaiseksi pannassa.

Jollain lailla tuntuu, että voi koitua jossain myöhemmässä vaiheessa turmiokseni, kun en vieläkään osaa mieltää meitä lapsettomina (jos yrityksemme jatkuu ja jatkuu ja varsinaisen odotuksen alkuun ei päästä), mutta nyt tässä ajassa ennen raskaustestiä voin ajatella, että olemme kuin kuka hyvänsä lasta toivova pariskunta. Kaikki varovaisuus, jännitys, unelmointi, hellien ajatusten lähettäminen kohdun suunnalle...kaikki nämä varmaan tavalla tai toisella kuuluvat tähän vaiheeseen kun lasketaan päiviä siihen, että on jollain lailla järkevää tehdä raskaustesti. 

Kun toive ei saa alkuaan kauneimmalla ajateltavissa olevalla tavalla

Keskustelin eilen ystäväni kanssa, joka tietää Toiveestamme ja tietää myös sen, että ainakin alku oli sen verran hankala, että hakeuduimme klinikalle. Nyt hän kyseli, missä mennään, kysyi tulisimmeko onnistumaan normaalilla tavalla. Kaikkien kiireiden yms. vuoksi pääsin päivittämään tilanteen hänelle vasta nyt. Emme voi nyt turvautua "normaalikonsteihin". Oman mielenterveyteni säilyttämisen vuoksi täytynee kuitenkin sitten puhua siitä, että toivottava tuleva lapsemme tulee saamaan alkunsa hyvin erityisellä (ei epänormaalilla) tavalla.

Ystäväni antoi aikanaan ihan arvokkaan vinkin ovulaation seuraamisesta kotona ja syksyllä tästä viisastuneena laitoimmekin Clearbluen hymyilemään. Hymyt tulivat suhteellisen säännöllisesti, ottaen huomioon sen, että vuosien varrella hormonalisen ehkäisyn poisjättämisen (v. 2011) jälkeen, kiertoni on ollut jos vaikka mitä ja välillä kuukautiset olivat pois puolikin vuotta. Ilmeisesti Elämäni Mies on tehnyt hyvää myös hormonitoiminnalleni; kuukautiset ovat olleet säännöllisemmät kuin aikoihin ja ilmeisesti olenkin nyt hedelmällisempi kuin pitkään aikaan.

No, pelkkä hymy ei auta ketään ja toki tiedetään, että yhdyntä olisi sitten ajoitettava optimaalisesti lähelle ovulaatiota. Meitä itse asiassa hymyilytti koko ovulaation seuraaminen ihan siksi, että se ei muuttanut sitä, miten hakeuduimme toistemme seuraan ja ihan intiimiin kanssakäymiseen.

Muistan kuitenkin syyskuun. Tarkalleen ensimmäinen ovulaatiotesti, jonka tein, antoi hymyn. Oli aamu ja olin jo hyvässä vauhdissa omien aamutoimieni kanssa, pian töihin lähdössä. Kerroin miehelle kuitenkin uutiset ja hän unenpöppöröissään taisi kysyä, että "pitäisikö nyt sitten". Menköön tuo unitilan piikkiin, normaalisti ei ole ihan näin kyllästynyttä jos olemme siirtymässä toisiamme hellimään.

Tuolloin kuitenkin olimme vielä autuaan tietämättömiä siitä, että rakastellen emme tule lasta alulle saamaan. Vietimme kuitenkin kauniin illan keskenämme, ilmassa aivan jotain erityistä toivon ja odotuksensekaista. Taisinpa jopa nostella jalkojani ja tehdä muita tarvittavia taikoja. Se odotus, se jännitys ja järjen vievä polttelu. Kädet hakeutuvat alavatsalle ja yritin visualisoida sen, mitä sisälläni tapahtuisi. Käsien kautta yritin saada varmuuden siitä, että niin siellä tosiaan tapahtuu. Solumme työskentelevät sisälläni auttaen parhaansa mukaan täyttämään toiveemme.

Muistan kuitenkin toisenkin hetken, ei niin kauaa tuosta edellisestä mieleenpiirtyneestä kuvasta. Lääkärimme kertoi: "tämä tulee tarkoittamaan koeputkia".

Tämä raastaa ja riipii edelleen. Surettaa ja satuttaa. Pahimpina hetkinä ja luomuplussauutisia ympäriltä saadessaan myös katkeroittaa. Ei siksi, ettenkö toivoisi kaikille sitä onnea, että lapsi saisi alkunsa mitä kauneimmalla tavalla. Se vaan tuntuu niin raskaalta. Surulliselta enemmän kuin epäoikeudenmukaiselta. Menetykseltä enemmän kuin lohdulta vaikka on tieto siitä, että koeputkilla moni asia on jo mahdollista.

Saa kai tätä edes surra?

Voi hyvin, minä!

Niin, ihan oikeasti sitä tänään itselleen toivottaa hyvää vointia. Kyse ei nyt ole siitä, että eläisin elämäni muille ja olen nyt pyytämässä sitä itselleni. Itse asiassa olen kuitenkin melko lailla hyvässä balanssissa sen kanssa, mitä otan itselleni ja mitä annan itsestäni. Arjen valinnoissani olen mielestäni terveellä lailla itsekäs ja joskus itsesuojelun paukahtaessa päälle - jääräpäisen itsekäs.

Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.

Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.

Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille  (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...

Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?

No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.

Toive on kulkenut kanssani pitkään

On jotain, mikä on kulkenut kanssani jo pitkään. Se on toive siitä, että saisin oman perheen, että tulisin äidiksi.

Joitakin vuosia sitten koin kovan kriisin tämän asian kanssa, elin silloin suhteessa miehen kanssa, joka nykyään kuuluu menneisyyteeni. Suhteessa hänen kanssaan elin minä ja kolmas pyörä, minun toiveeni ja tarpeeni. Kolmas pyörä oli sietämättömän suuri ja jo tuolloin toive valtasi alaa minusta. Nakersi itsensä sisälleni ja eli minussa. Tuossa suhteessa minusta ei koskaan tullut täyttä. Ei siksi, ettemme lopulta muodostaneet perhettä yhdessä vaan siksi, että en tuona aikana osannut hyväksyä itsessäni sitä naista, joka ei ollut kenenkään äiti. Jos ex-miehen oli vaikea hyväksyä toiveen läsnäoloa minussa, oli se toisinaan hankalaa minullekin.

Miksi palaan menneisyyteeni nyt, juuri nyt kun olisi niin valtavan tärkeää elää hetkessä, nauttia tästä ja suhtautua levollisuudella näihin haasteisiin, joita juuri nyt saamme elääkseemme. Ja toisaalta ottaa huoletta vastaan se lääketieteellinen apu, joka mahdollistaa yhteisen toiveemme nykyisen puolisoni kanssa.

Tänään entinen elämäni muistutti itsestään kun törmäsin entisen mieheni siskoon. Kotimatkalla muistin tuon miehen sanat, jotka hän sanoi kun jonain loputtomista kerroista puhuimme minun toiveestani ja tarpeistani. Tuolloin hän sanoi sanat, joita ei varmasti kukaan nainen halua eläessään kuulla. Hän pohti, että jos joskus haluaisikin lapsen, ei haluaisi sitä minun kanssani. Suhteessamme oli paljon sellaista, mikä ei toiminut ja en varmasti näyttänyt entiselle miehelle lempeintä ja hellintä, äidillisintä minua. Hän ei koskaan päässyt näkemään sitä puolta minussa. Olkoonkin, että noista sanoista on monia vuosia ja ymmärrän, että hän on ollut aivan rehellinen ja varmasti omalla tavallaan oikeassa, pitävät sanat varmasti ennen muuta sisällään sen, ettei hän halunnut ylipäätään jatkaa elämää minun kanssani. Toinen puoli totuutta on toki edelleen se, että hän ei nähnyt, että minusta tulisi hyvä äiti.

Tämän yhden keskustelun päättäneen lauseen kanssa elän edelleen. Elän sen epävarmuuden kanssa, mitä nuo sanat minussa aiheuttivat ja aiheuttavat. Ei varmaan ole kovin liioiteltua väittää, että jokainen ensimmäistään odottava vanhempi miettii "osaanko, pärjäänkö, onko minusta tähän". Kannan oman pohdintani lisäksi mukanani tuota toisen vahvistamaa viestiä.

Edes tuo  - suhde, lause, henkilö - ei onnistunut nujertamaan toivettani, tahtoani. Vuosien varrella olen yrittänyt oppia sietämään epätäydellistä itseäni (niin monella tavoin, että se olisi jo toisen blogin aihe), minua, joka en ole kenenkään äiti. Naista, joka ei täytä tehtäväänsä. Mainittakoon, että omassa elämässäni olen tämän kokenut myöhemminkin varsin raskaaksi asiaksi - olen tuntenut, että minun naisen kehoni olisi tarkoitettu kantamaan, synnyttämään ja hoivaamaan lasta, mutta en ole tässä onnistunut.

Toive kulkekoon mukanani nyt, kun se ei ole enää kolmas pyörä, loinen. Nyt toive on yhteinen, rakas ja tärkeä ja se saa olla osa suhdettammekin. Tästä niin kovin kiitollisena...