Kohti uusia yrityksiä

Perjantaina kotiin tullessani mieheni kertoi uutiset; raskaustestin tulos oli negatiivinen eli alkio ei ollut edes yrittänyt kiinnittyä. Uutiset jäivät miehen kerrottavaksi, sillä itse en olisi paitsi päässyt työvuoroni aikana soittamaan tuloksia enkä myöskään olisi kyennyt tekemään työpäivääni loppuun. Ehkä siis jotenkin ennakoin tuloksen, positiivisen tuloksen jälkeenhän olisin varmasti jatkanut työpäiväni loppuun hymyssä suin.

Perjantaina järjestelin siis työvuoroni niin, että pääsin aamulla laboratorioon. Vaikka mielestäni odottelin hissiin pääsyä ainoassa mahdollisessa hissiaulassa ja edelleni en ollut päästänyt ketään labran auetessa klo 7.30 (ja itse olin erään miehen kanssa hisseillä kärkkymässä 7.25), oli ylhäällä laboratorion aulassa jo parikin ihmistä vuoronumerolla ennen minua. Täysin selittämätöntä! Ikävää oli se, että jouduin näytteenottohuoneeseen sellaisen mieshenkilön jälkeen, joka ainakin edellisenä iltana ja kuka ties samana aamuna oli nauttinut vettä väkevämpää. Näytteenottohuoneessa oli tujakka aromi hänen jäljiltään. Tavallisesti siedän hajujakin melko hyvin, nyt teki tiukkaa. Yksi merkki, jonka perusteella olin jo ehtinyt kuvitella olevani raskaana.

Toinen oli potentiaalisen kiinnittymispäivän tienoilla alavatsassa tuntunut kihelmöinti. Rinnat ovat ilmeisesti kasvaneet vain lihomisen seurauksena ja aristavat Lugesteronien vuoksi. Lisäksi mieli ehti tehdä jo paljon työtä; ennakoida sitä, että kannan pientä sisälläni turvallisesti. Nyt on vaikea kuvailla miten valtava pettymys tuo testitulos onkaan.Miten suuri on suru. Itku on herkässä ja tulee "väärissä paikoissa" vaikka onneksi saan itkeä myös rakkaani olkapäätä vasten, hänen sylissään.

Ja samalla kun niin valtavan paljon on toivonut, että onnistuisimme heti, on jollain lailla yrittänyt suhtautua myös siihen mahdollisuuteen, että raskaus ei heti ala. Ja vaikka sitä on pitänyt mahdollisuutena, on ehkä oman toiveikkuutensa säilyttääkseen ensisijaisesti pitänyt toista mahdollisuutta mielessä enemmän pinnalla.

Olo on nyt raskas. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nyt uskallan ottaa kunnon koktailin unilääkkeitä ja varmistaa, että saan vähän univelkoja takaisin. Toivottavasti tulevina öinä lääkkeistä on tällaista apua. En nimittäin voi olla miettimättä syitä siihen, miksi alkio ei kiinnittynyt. Söinkö väärin, liikuinko väärin, rakastelimmeko liian pian siirron jälkeen, vaistosiko alkio, ettei tällaiseen unettomaan stressierkkiin kannata kiinnittyä? Mikä meni pieleen? Mielessä pyörii tällaisia mietteitä ja kuitenkin - katse on kaiken surun ja harmin keskellä suunnattava tulevaan. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuutemme vaan vasta ensimmäinen!

Normipäivä vai sankaritekojen aikaa?

Maarian postaus punktiopäivästä toi mieleeni viime viikonlopun mietteitä. Silloin oma punktioni oli jo takanapäin ja viikonloppuna oli taas tilaa ja aikaa uusille ajatuksille.

Silloin miehenikin totesi pariin kertaan, miten ylpeä on minusta ja miten onnellinen, että olen jaksanut käydä läpi tällaisen ruljanssin, jota välttämättä en noin muutoin olisi tullut tarvinneeksi, tullakseni raskaaksi. No, sattumalta tarvitsi, sillä  juuri hänet olen rinnalleni valinnut ja tämä oli meille ainoa keino. Ja jollei lasta näinkään ala kuulua niin meillä on varmaan sitten muita keinoja mutta yhteiseen biologiseen lapseen tämä oli se polku, jota oli kuljettava.

Niin, voin siis huonosti ennen punktiota. Vaikka kuljetin mukanani aivan surullista määrää rakkuloita ja ne olivat varsin heikon kokoisia monet ja näin ollen kypsiä saatiin vähän, oli tunnelma jo aika hurja alavatsan alueella. Olossa tosin oli vaiheita, mentiin kuin vuoristoradassa, välillä pingotti enemmän ja välillä vähemmän. Jonain päivinä (jollen olisi ollut hyvin herkkä kaikelle eteenpäintaivutuksille) mietin jo, tapahtuuko siellä oikeita asioita. Itse asiassa irroituspiikkipäiväkin meni hyvin ja aivan tuskaista olo oli itse punktiopäivänä aamulla.

No sitten, tulin lukeneeksi muiden blogeja ja olin kuullut jotain hoidoista ystävättäreltäni, joka on IVF:iäkin käynyt läpi jo useamman. Hän ei koskaan muistellut huonovointisuutta tai tukalaa oloa, joka siivitti omaa elämääni parin viikon ajan. Blogeissakin hehkutettiin hyvää oloa tilanteissa, joissa naisilla kasvoi huomattavan parempi määrä ja suurempia rakkuloita, kuin omani.

Luomulapselle ei "ole kivaa" kun täytyy piikittää hormooneja ja napsia jos sun mitä pilleriä mutta kasvissyöjänä olen tottunut käyttämään jonkun verran ylimääräisiä vitamiineja ja ravintolisiä. Tämä nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ja on totta, että ankeaan tunnelmaani sekoittui se, että jätin tanssin aika varhain. Osittain siksi, että tuntemukset eivät sallineet tanssia ja osittain siksi, että olin googlannut liikaa ja osunut niille jenkkifoorumeille... Eli sinne, missä näiden asioiden kanssa ollaan takuulla ylivarovaisempia. Suurin piirtein kaikki on kielletty koko hoitosyklin ajan, jottei vaan mikään menisi pieleen...

Punktiossa lääkärini ja hoitajat olivat todella ihania, niin helliä otteissaan ja sanoissaan kuin vaan on mahdollista. Se oli todella koskettavaa ja varmasti osa itkusta tuli ihan siksikin. Oli niin hoivattu olo, siinä haarat auki... Hoivalla jaksoi yli punktion (joka ei siis ollut kivulias muutoin kuin vasemmalta hiukan) mutta jälkikäteen se hävetti. Että pitikö minua nyt niin tsempata, rohkaista ja hoivata sellaisessa tilanteessa, mistä naiset yleensä selviävät ihan ilmeenkään värähtämättä? Alkoi tuntua nololta valittaa kiputiloista ja siitä, miten hoito rajoitti elämää. Tuleehan toki raskaus ja äitiys ja perhe-elämä laittamaan paljon rajoja siihen, miten ja mihin käytän aikani. Nyt vaan tuntui siltä, että olisin ehkä tarvinnut jonkun rakkaista harrastuksistani pitääkseni pääni jotenkin kunnossa. Ja ehkä saadakseni paremmin unta.

On ihan selvää, että mieheni arvostaa tätä, että jaksoin läpi tämän ensimmäisen hoidon mutta jotenkin takaraivossa jyskii sekin, että ehkä hänkin odotti parempaa lopputulosta. Ja vähemmän valitusta. 

Punktio

Oma toimenpiteeni oli perjantaina klo 11.30, minkä vuoksi aamu tuntui PITKÄLTÄ. Kotona en saanut enää tehtyä juuri mitään järjellistä. Ajattelin ruokaa ja jännitin toimenpidettä. Lähdinkin sitten hyvissä ajoin kohti klinikkaa.

Klinikalla sain esilääkkeen, jonka nappasin puoli tuntia ennen operaatiota. Sitten istuin odotustilassa ja näennäisesti luin kirjaa mutta enhän siinä juuri edennyt kun tavasin samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Mies tuli lyhyen työpätkänsä jälkeen (oli aamulla käynyt omassa operaatiossaan) myös klinikalle ja saimme viime hetket odoteltua yhdessä.

Rakon tyhjentäminen oli työlästä ja vähän kivuliastakin kun alavatsan lihakset olivat aika lailla pois pelistä ja ei oikein tohtinut painaa vatsaa (mitä joskus teen kevyesti jos haluan rakkoni aivan tyhjäksi). Lepohuoneessa sonnustauduin kietaisuhameeseen ja ylipolvensukkiin (olen herkkä kylmälle)  ja sain onneksi pitää päälläni myös pitkähihaisen neulepaitani.

Pian meidät ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen. Olin siellä kerran aikaisemmin käynyt ultrattavana sillä vasen munasarjani aika oikukkaasti piiloutuu ja suostuu ultrassa näkyviin vain pienten kommervenkkien avulla. Ensin alapää "pestiin" eli pyyhkeellä pyyhittiin ulkopuolelta ja levittimen levittäessä emätintä, vähän pyöriteltiin jollain puhtaaksi emätin. Se kuulemma on monista kivuliain osa. Minulla se ei tuntunut kovin kivuliaalta, yläpintaa pyyhittäessä tosin epämielyttävältä. Mutta sen kesti helposti. Sitten vasempaan käsivarren ympärille systeemit mittaamaan verenpainetta ja sykettä ja oikeaan kämmenselkään kanyyli lääkeannostelua varten. Suonetkin minulla on aina välillä piilossa, niin nytkin. Pieni suoni löytyi ja hoitaja laittoi siihen lasten kanyylin (!). Pyysin kuitenkin aikuisten lääkeannosta ja sainkin... Pian saapui lääkärinikin ja hän antoi käskyn lääkkeen laittamisesta. Hän sanoi lääkkeen vaikuttavan nopeasti mutta ei minulla siitä sen ihmeempiä tuntemuksia tullut kuin hiukan pistelyä käsiin. Kivun se onneksi kuitenkin vei sillä itse toimenpide ei minusta ollut kivulias.

Ensin käytiin oikealla puolella ja sieltä saatiin kaikki tyhjäksi yhdellä pistolla. Kaiken kaikkiaan kivuton ja ihan ok tunnelma. No, mutta sitten vasen... Tässä kohtaa taisin itkeä tirauttaa, suurelta osin varmasti jännityksestä mutta lääkettä tuupattiin hiukan lisää. Hoitaja löysi pitkän painelun jälkeen oikean kohdan ja vasenkin munasarja saatiin näkyviin. Sitä piti sitten vielä painaa niin, että se saatiin lähelle kohdun seinämää, jottein neulalla olisi tarvinnut lähteä kovin pitkää matkaa sohimaan. Vasemmalle puolelle piti mennä kaksi kertaa, joista jälkimmäinen tuntui jonkun verran ikävämmältä. Sinne jäi pari pientä rakkulaa pyörimään mutta niistä ei kuulemma huolta, niihin ei vaan päästy enää helposti käsiksi.

Punktion jälkeen lääkäri vielä tarkisti pikkulantion tilanteen ja siellä näytti ihan hyvältä ja rauhalliselta, ei vuotoja ja jonkun verran asiaankuuluvaa nestettä mutta ei mitään huolestuttavaa.

Toimenpiteen jälkeen hoitaja ja mieheni saatteli heräämöön. Siellä lepäsin tovin ja rupesin melko pian kärkkymään aamulla tekemiäni eväitä. Pahoinvointiriskin vuoksi odottelin kai 30 min operaation päättymisestä ennen kuin ryhdyin murkinoimaan. "Lähtölupa" tuli klinikan hoitajalta, joka hänkin toi meille suolakeksejä, keksejä ja mehua.

Pian pääsimmekin taas tapaamaan lääkäriäni. Selvisi, että munasoluja minulta oli saatu vain seitsemän. Olin itse pettynyt määrään mutta vielä ei voi tietää miten niiden käy. Toivottavasti saamme ainakin sen yhden hyvän alkion! Eilen iltapäivällä lähetimme mielessämme terveisiä klinikan laboratorion suuntaan, jossa solumme kohtasivat toisensa. Toivottavasti siellä on nyt kaikki hyvin - selviää maanantaina jo, meillä kun mennäänkin aikaisemmista suunnitelmista poiketen lyhyellä viljelyllä. Toivottavasti uni nyt tulee jännityksestä huolimatta!

Voimia ja tsemppiä kanssasisarille, nyt on muutamakin pariskunta, joissa mennään aika samassa aikataulussa. 

Jarrua!

Tänään alkoivat Orgalutran-pistokset ja jälleen uudet tuntemukset. Tässä ruiskussa neula on Gonal F:n kynän neulaa kookkaampi (vai sattuikohan minulle tylsä neula) ja koin aamulla kylmänhikisiä hetkiä yrittäessäni survoa neulaa ihon läpi. Iho jousti kauniisti varsin pitkään - kunnes riittävää voimaa käyttäessäni sain sen upotettua rasvamakkaraani.

Pistoksen jälkeen tuli kylmä hiki ja jalat pettivät alta. Näin oli käynyt n. viisi minuuttia aiemminkin, yrittäessäni pistää ensimmäisen kerran ja mies oli tullut vierelle avuksi. Hän hoiteli ruiskun neularoskikseen ja lääkkeet paikoilleen minun toipuessani lattialla. Ihana mies minulla <3 Hän aina toistaa, että mieluusti ottaisi osan näistä toimenpiteistä ja tuntemuksistani kannettavakseen. Näin epäilemättä on, mutta tässä vaiheessa arvostani sitä, että hän auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin. Miten vain kuvitella saattaa ja sitenkin, mitä en edes osaa kuvitella.

Uusia tuntemuksia

Viikon alkupuolella elämässä oli läsnä unettomuus ja huoli siitä, kun munasarjojen tienoilla ei vielä ollut  juurikaan tuntemuksia. Pari yötä otin unta väliin kunnon lääkkeillä ja sitten kokeilin taas luomu-unta, mutta hyvät yritykset levätä ovat jääneet yrityksiksi vain.

Toissa yönä aloin hermoilla Orgalutranin pistämistä sillä n. klo 4 oli hyvä hetkin tarkistaa sen pistämisohjeet ja huomata, että pakkausselosteen pistämisohjeiden mukaan sitä pistetään eri tavoin kuin Gonalia. Oli siis "hyvä syy" hermoilla ja valvoa loppuyökin. Miettiä, missä välissä saisin pisto-opastuksen hoitajalta kun lääkärin aika oli sovittu lyhyeksi ja joka tapauksessa olisi kiire töihin lääkärin jälkeen. Valuin siis aamulla takaisin miehen viereen sänkyyn ja sain olla lähellä hänen kainalossaan kyyneleiden virratessa. Itkun kautta tuli ulos pelonsekainen kipu, huoli asioiden järjestymisestä. Mies on vakaa kuin kivi, vaikka osaakin myötäelää. Siitä kiitos hänelle aina uudestaan, joka päivä! Onneksi hän oli hermoilematta ja tuli varoiksi eiliselle klinikkakäynnillekin mukaan siltä varalta, että minä en olisi ehtinyt saada pisto-opastusta. Stressasin töihin ehtimistä ajallaan, olinhan ollut viikon poissa töistä...

Ja mitä paljastuikaan kun pääsimme tapaamaan hoitajan ennen ultrausta - pistän Orgalutrania aivan samoilla periaatteillla kuin Gonal F-pistostakin. (HUOM! Nämä ohjeet annettu minulle ja painotan, että noudattakaa aina hoitohenkilökunnalta saamianne hoito-ohjeita, ne voivat joskus olla muokattuja niin, että sopivat juuri hoidettavalle yksilölle!) Sain myös tietää, että voisin periaatteessa pistää navan yläpuolellekin. Sieltäkin pitäisi kuulemma löytyä sellainen turvallinen rasvakerros, johon voi pistää. Olisi itse asiassa mukavakin laajentaa pistosaluetta etenkin kun alkaa kahden pistoksen aika, mutta en kyllä onnistu keräämään navan yläpuolelle muuta kuin hiukan ihoa, en ainakaan mitään, mihin uskaltaisin pistää. Onko kenelläkään kokemuksia, kuinka pieneen makkaraan uskaltaa vielä pistää?

Ultrassa paljastui, että oikealla puolella kasvaa noin kymmenen ja vasemmalla vain kolme! Tämä vähän huolestuttaa, että saadaanko niitä nyt tarpeeksi. Kaikki kerätytkään eivät sitten ilmeisesti selviä taistossa eteenpäin. Minulla on PCOS-taipumuksen vuoksi jännitetty ryöpsähtämistä ja lääkeannos on pidetty varsin maltillisena. Nyt enemmän kuin ryöpsähtämistä, jännitän saadaanko tarpeeksi soluja. Halkaisijat olivat 8-10 mm. Lääkäri ei kai halunnut huolestuttaa minua yhtään enempää ja kommentoi kokoa varsin niukasti. Oletan, että hän muokkasi tulevat lääkeannokseni niin, että tehdään se, mitä tehtävissä on. 

No mutta, nyt alkaa siis olla myös tuntemuksia. Ilmeisesti etenkin oikeassa munasarjassa tapahtuu, välillä nippasee oikein kunnolla. Yöllä on välillä vaikea löytää hyvää asentoa olla levossa, kyljellään paine tuntuu hurjalta toisella puolella ja selällään pitää sitten hakea lantiolle vähän uutta asentoa, jottei tuntuisi painetta. Voisi kuvailla, että alkaa tuntua ahtaalta ja välillä vihloo. Nauraminen (ja itkeminen) tuntuvat kivuliaalta. Töissä huomasin myös, että kumartelu saa olon tuntumaan todella ahtaalta. Myös rullaaminen istumaan makuulta on nyt kivuliasta ja suosiolla nousen kyljen kautta. Muuten vointi on onneksi aika hyvä. Jos unta saisi niin varmasti vielä mukavampi. Nyt tuntuukin siltä, että muuten ihan pienet tuntemukset tuntuvat suuremmilta. Levänneenä asioilla olisi varmaankin vähän oikeampi mittakaava.