Normipäivä vai sankaritekojen aikaa?

Maarian postaus punktiopäivästä toi mieleeni viime viikonlopun mietteitä. Silloin oma punktioni oli jo takanapäin ja viikonloppuna oli taas tilaa ja aikaa uusille ajatuksille.

Silloin miehenikin totesi pariin kertaan, miten ylpeä on minusta ja miten onnellinen, että olen jaksanut käydä läpi tällaisen ruljanssin, jota välttämättä en noin muutoin olisi tullut tarvinneeksi, tullakseni raskaaksi. No, sattumalta tarvitsi, sillä  juuri hänet olen rinnalleni valinnut ja tämä oli meille ainoa keino. Ja jollei lasta näinkään ala kuulua niin meillä on varmaan sitten muita keinoja mutta yhteiseen biologiseen lapseen tämä oli se polku, jota oli kuljettava.

Niin, voin siis huonosti ennen punktiota. Vaikka kuljetin mukanani aivan surullista määrää rakkuloita ja ne olivat varsin heikon kokoisia monet ja näin ollen kypsiä saatiin vähän, oli tunnelma jo aika hurja alavatsan alueella. Olossa tosin oli vaiheita, mentiin kuin vuoristoradassa, välillä pingotti enemmän ja välillä vähemmän. Jonain päivinä (jollen olisi ollut hyvin herkkä kaikelle eteenpäintaivutuksille) mietin jo, tapahtuuko siellä oikeita asioita. Itse asiassa irroituspiikkipäiväkin meni hyvin ja aivan tuskaista olo oli itse punktiopäivänä aamulla.

No sitten, tulin lukeneeksi muiden blogeja ja olin kuullut jotain hoidoista ystävättäreltäni, joka on IVF:iäkin käynyt läpi jo useamman. Hän ei koskaan muistellut huonovointisuutta tai tukalaa oloa, joka siivitti omaa elämääni parin viikon ajan. Blogeissakin hehkutettiin hyvää oloa tilanteissa, joissa naisilla kasvoi huomattavan parempi määrä ja suurempia rakkuloita, kuin omani.

Luomulapselle ei "ole kivaa" kun täytyy piikittää hormooneja ja napsia jos sun mitä pilleriä mutta kasvissyöjänä olen tottunut käyttämään jonkun verran ylimääräisiä vitamiineja ja ravintolisiä. Tämä nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ja on totta, että ankeaan tunnelmaani sekoittui se, että jätin tanssin aika varhain. Osittain siksi, että tuntemukset eivät sallineet tanssia ja osittain siksi, että olin googlannut liikaa ja osunut niille jenkkifoorumeille... Eli sinne, missä näiden asioiden kanssa ollaan takuulla ylivarovaisempia. Suurin piirtein kaikki on kielletty koko hoitosyklin ajan, jottei vaan mikään menisi pieleen...

Punktiossa lääkärini ja hoitajat olivat todella ihania, niin helliä otteissaan ja sanoissaan kuin vaan on mahdollista. Se oli todella koskettavaa ja varmasti osa itkusta tuli ihan siksikin. Oli niin hoivattu olo, siinä haarat auki... Hoivalla jaksoi yli punktion (joka ei siis ollut kivulias muutoin kuin vasemmalta hiukan) mutta jälkikäteen se hävetti. Että pitikö minua nyt niin tsempata, rohkaista ja hoivata sellaisessa tilanteessa, mistä naiset yleensä selviävät ihan ilmeenkään värähtämättä? Alkoi tuntua nololta valittaa kiputiloista ja siitä, miten hoito rajoitti elämää. Tuleehan toki raskaus ja äitiys ja perhe-elämä laittamaan paljon rajoja siihen, miten ja mihin käytän aikani. Nyt vaan tuntui siltä, että olisin ehkä tarvinnut jonkun rakkaista harrastuksistani pitääkseni pääni jotenkin kunnossa. Ja ehkä saadakseni paremmin unta.

On ihan selvää, että mieheni arvostaa tätä, että jaksoin läpi tämän ensimmäisen hoidon mutta jotenkin takaraivossa jyskii sekin, että ehkä hänkin odotti parempaa lopputulosta. Ja vähemmän valitusta. 

Jotain normaaliakin

Onneksi tähän elämään mahtuu nyt myös olon parannuttua ihan tavanomaisia asioita. Minulla jatkuu vielä hyppy-ja vartalonkiertokielto eli harrastukset saavat vielä odottaa mutta jokin jo asettuu uomiinsa. Viime yönä nukuin jo viisi tuntia ja voimat pääsivät vähän palautumaan.

Mies yritti päivällä lääkäriltä urkkia kiertoteitse, että onko liikuntakielto muilta osin vielä voimassa ja koska paikalla oli vielä hoitajia niin itse selvensin, että onko tulehdusriski vielä olemassa. Muuten olisin kyllä kysynyt ihan suoraan ja kiertelemättä. Ehkä olemme päässeet tavallaan aika helpolla sillä intiimielämäämme ei ole kovin kummemmin ronkittu eikä siihen puututtu eli omankaan lääkärin kanssa ei ollut tullut tavaksi puhua yhdynnöistä. Poikkeuksena tietenkin alkuvaiheen spermanäytteisiin valmistautumislakot ja tauot miehen kivesbiopsioiden vuoksi. No, tulehdusriskiä kuulemma ei enää ole ja käytimmekin miehen kanssa tilanteen hyväksemme. Minun vointini kun ei juurikaan sallinut kovin intiimiä kanssakäymistä siinä vaiheessa kun kehoni toimi laboratoriona.

Nyt seksi on taas nautinnollista mutta ihan kamalasti ei vieläkään uskalla hurvitella. Ilmeisesti rakastelua kuitenkin voidaan pitää ihan hyvänä myös alkion kiinnittymisen kannalta, sperman joidenkin ainesosien kerrotaan tukevan kiinnittymistä. Ei kai tällä kuitenkaan siittiöitä tarkoiteta? Niitähän meillä ei nimittäin spermassa tavattu...No, ei sovi nyt myöskään riskeerata sitä, että kohtu supistelisi ja alkion mahdollisuudet tarrautua heikkenevät. Minun orgasmini ovat siis toistaiseksi pannassa.

Jollain lailla tuntuu, että voi koitua jossain myöhemmässä vaiheessa turmiokseni, kun en vieläkään osaa mieltää meitä lapsettomina (jos yrityksemme jatkuu ja jatkuu ja varsinaisen odotuksen alkuun ei päästä), mutta nyt tässä ajassa ennen raskaustestiä voin ajatella, että olemme kuin kuka hyvänsä lasta toivova pariskunta. Kaikki varovaisuus, jännitys, unelmointi, hellien ajatusten lähettäminen kohdun suunnalle...kaikki nämä varmaan tavalla tai toisella kuuluvat tähän vaiheeseen kun lasketaan päiviä siihen, että on jollain lailla järkevää tehdä raskaustesti. 

Nyt(kö vasta?) jännittää!

Kuljetan ylpeänä mukana yhtä alkiota, tai ainakin toivon niin. Tänään iltapäivällä katetri kävi sisälläni ja labra vahvisti alkiokatetrin palautuneen heille tyhjänä. Eli nyt sitten jännittämään, piinailemaan? Ihanko oikeasti. Mietin vaan, mitähän olen mahtanut tehdä viimeiset pari viikkoa; muistanko piikittää oikein, syönkö oikein, nukunko oikein, liikunko oikein, lepäänkö oikein, ajattelenko oikein, tunnenko oikein? Onko kaikki kunnossa ja sopivasti jotta saisin sopivan (ei liian vähän muttei myöskään liian paljon) määrän rakkuloita kasvamaan? Sopivasti niin, että rakkulat kasvavat sopiviksi, kypsyvät mutteivät puhkea? Sopivasti niin, että onnistuneet yksilöt saadaan punktiossa poimittua? Sopivasti niin, että turvallisesti palaudun punktiosta ja etenkään oikukas vasen munasarja ei pääse kiertymään? Sopivasti niin, että kohtuni on vastaanottavainen alkiolle, jos sellaisia saadaan aikaiseksi? 

On siis piinailtu jo ennen piinapäiviä. 

Nyt kuitenkin, matkassa on yksi alkio ja kaksi saatiin pakastettua! Olo on helpottunut, onnellinen!

Tervetuloa, alkio!

Juuri nyt kehon tuntemukset ovat rauhoittuneet. Nyt en vain "kuuntele kehoani" ja painu tanssitunnille vaan kiltisti odotan ja ymmärrän, että tulehdusriski on kohonnut, vaikka vointini on hyvä. No, yksi uusi tuntemus on, kipua polvitaipeissa. Laitoin tämän aika nopeasti jonkun ottamani mömmön sivuvaikutukseksi, ilman parempaa tietoa. Olen normaalipainoinen (165cm/57kg) eli mitään hirveää rasitusta nivelille ei nytkään pitäisi tulla.

No, tänään olen taas hikipäässä googlannut ja yrittänyt selvittää miten saisin kohtuni mahdollisimman vastaanottavaiseksi alkiolle. Ja ha, stressin välttäminen on edelleen haastavaa kun emme yhtään tiedä mitä niille meidän soluillemme siellä maljalla kuuluu. Toivottavasti saamme ainakin yhden hyvän alkion siirrettäväksi!

Punktio

Oma toimenpiteeni oli perjantaina klo 11.30, minkä vuoksi aamu tuntui PITKÄLTÄ. Kotona en saanut enää tehtyä juuri mitään järjellistä. Ajattelin ruokaa ja jännitin toimenpidettä. Lähdinkin sitten hyvissä ajoin kohti klinikkaa.

Klinikalla sain esilääkkeen, jonka nappasin puoli tuntia ennen operaatiota. Sitten istuin odotustilassa ja näennäisesti luin kirjaa mutta enhän siinä juuri edennyt kun tavasin samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Mies tuli lyhyen työpätkänsä jälkeen (oli aamulla käynyt omassa operaatiossaan) myös klinikalle ja saimme viime hetket odoteltua yhdessä.

Rakon tyhjentäminen oli työlästä ja vähän kivuliastakin kun alavatsan lihakset olivat aika lailla pois pelistä ja ei oikein tohtinut painaa vatsaa (mitä joskus teen kevyesti jos haluan rakkoni aivan tyhjäksi). Lepohuoneessa sonnustauduin kietaisuhameeseen ja ylipolvensukkiin (olen herkkä kylmälle)  ja sain onneksi pitää päälläni myös pitkähihaisen neulepaitani.

Pian meidät ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen. Olin siellä kerran aikaisemmin käynyt ultrattavana sillä vasen munasarjani aika oikukkaasti piiloutuu ja suostuu ultrassa näkyviin vain pienten kommervenkkien avulla. Ensin alapää "pestiin" eli pyyhkeellä pyyhittiin ulkopuolelta ja levittimen levittäessä emätintä, vähän pyöriteltiin jollain puhtaaksi emätin. Se kuulemma on monista kivuliain osa. Minulla se ei tuntunut kovin kivuliaalta, yläpintaa pyyhittäessä tosin epämielyttävältä. Mutta sen kesti helposti. Sitten vasempaan käsivarren ympärille systeemit mittaamaan verenpainetta ja sykettä ja oikeaan kämmenselkään kanyyli lääkeannostelua varten. Suonetkin minulla on aina välillä piilossa, niin nytkin. Pieni suoni löytyi ja hoitaja laittoi siihen lasten kanyylin (!). Pyysin kuitenkin aikuisten lääkeannosta ja sainkin... Pian saapui lääkärinikin ja hän antoi käskyn lääkkeen laittamisesta. Hän sanoi lääkkeen vaikuttavan nopeasti mutta ei minulla siitä sen ihmeempiä tuntemuksia tullut kuin hiukan pistelyä käsiin. Kivun se onneksi kuitenkin vei sillä itse toimenpide ei minusta ollut kivulias.

Ensin käytiin oikealla puolella ja sieltä saatiin kaikki tyhjäksi yhdellä pistolla. Kaiken kaikkiaan kivuton ja ihan ok tunnelma. No, mutta sitten vasen... Tässä kohtaa taisin itkeä tirauttaa, suurelta osin varmasti jännityksestä mutta lääkettä tuupattiin hiukan lisää. Hoitaja löysi pitkän painelun jälkeen oikean kohdan ja vasenkin munasarja saatiin näkyviin. Sitä piti sitten vielä painaa niin, että se saatiin lähelle kohdun seinämää, jottein neulalla olisi tarvinnut lähteä kovin pitkää matkaa sohimaan. Vasemmalle puolelle piti mennä kaksi kertaa, joista jälkimmäinen tuntui jonkun verran ikävämmältä. Sinne jäi pari pientä rakkulaa pyörimään mutta niistä ei kuulemma huolta, niihin ei vaan päästy enää helposti käsiksi.

Punktion jälkeen lääkäri vielä tarkisti pikkulantion tilanteen ja siellä näytti ihan hyvältä ja rauhalliselta, ei vuotoja ja jonkun verran asiaankuuluvaa nestettä mutta ei mitään huolestuttavaa.

Toimenpiteen jälkeen hoitaja ja mieheni saatteli heräämöön. Siellä lepäsin tovin ja rupesin melko pian kärkkymään aamulla tekemiäni eväitä. Pahoinvointiriskin vuoksi odottelin kai 30 min operaation päättymisestä ennen kuin ryhdyin murkinoimaan. "Lähtölupa" tuli klinikan hoitajalta, joka hänkin toi meille suolakeksejä, keksejä ja mehua.

Pian pääsimmekin taas tapaamaan lääkäriäni. Selvisi, että munasoluja minulta oli saatu vain seitsemän. Olin itse pettynyt määrään mutta vielä ei voi tietää miten niiden käy. Toivottavasti saamme ainakin sen yhden hyvän alkion! Eilen iltapäivällä lähetimme mielessämme terveisiä klinikan laboratorion suuntaan, jossa solumme kohtasivat toisensa. Toivottavasti siellä on nyt kaikki hyvin - selviää maanantaina jo, meillä kun mennäänkin aikaisemmista suunnitelmista poiketen lyhyellä viljelyllä. Toivottavasti uni nyt tulee jännityksestä huolimatta!

Voimia ja tsemppiä kanssasisarille, nyt on muutamakin pariskunta, joissa mennään aika samassa aikataulussa. 

Punktiopäivän jännitystä

Nyt se sitten viimein on - odotettu toimenpidepäivä. Mies on nyt jo hoitamassa omaa osuuttaan, minun vuoroni on ennen puoltapäivää. On vähän mälsää, että vaikka valvoin neljästä alkaen, en älynnyt käyttää mahdollisuutta hyväkseni ja syödä jotain ennen puoli kuutta. Saamassani ohjeessa sanotaan, että syöminen ei ole hyväksi toimenpidettä varten annettavan lääkkeen vuoksi, ilmeisesti voi aiheuttaa pahoinvointia. Jos olisin aivan varma, että se on ainoa syy niin ottaisin ehkä riskin ja nappaisin appelsiinin mutta nyt en ehkä ota riskejä...

Lääkäri ounasteli irroituspiikistä tulevia kipuja eiliselle mutta eilen oli onneksi vielä aika kivuton päivä, muuten työpäivä olisi ollut aika tuskainen. Sen sijaan tänä aamuna on jo tuntemuksia, lähinnä sellainen jatkuva juiliminen, nyt tulee sellaisia viiltäviä yhtäkkisiä kipuja vähemmän.

Ja niin, kohta mennään...

Tänään ei ollut ihan helppo päivä...

Eilen illalla tulin valvoneeksi myöhään mutta en ainoastaan siksi, että stressasin sitä mitä todennäköisesti väärin annostelemaani hormonia. Mies tuli töistä kotiin lähempänä puoltayötä ja koska tiesin, että jos olisin nukkunut pätkän ennen hänen tuloaan, en olisi nukkunut loppuyöstä. Niinpä hänen hoitaessaan iltatoimia otin (ilman lääkärin määräystä) tavallista suuremman annoksen nukahtamislääkettä, turvallisen rajoissa vielä, tietenkin.

No, uni oli sitten tullut jossain vaiheessa, ehkä tunnin rimpuilun jälkeen. Herätyskello oli armoton klo 5.50. En muista mitään tästä aamusta. Töihin kuitenkin selvisin ja siinä vaiheessa olen oletettavasti ollut vähän paremmin hereillä. Jaa, ehkä parempi, etten oleta mitään siitäkään.

Tein pitkän työpäivän mutta kotiin tullessani mies ei ollut vielä tullut kotiin. Kotona ahdisti, itketti ja löllöksi muuttunut kroppa ällötti. Pakkasin tavarat ja lähdin tanssitunnille - linsailemaan. Kun ei tee täysillä, ei tanssikaan vapauta niin kuin tavallisesti. Nyt lintsasin kaikesta voimasta, kierroista, hypyistä... Sarjaa tehdessä itketti ja jouduin lopputunnista jättämään pari kierrosta tanssimatta kokonaan,  ahdisti niin vietävästi, etten muista milloin viimeksi olisi tuntunut niin pahalta.

Kotona hoidettuani ensin muita töitä totesin miehelle, että käydään läpi hoidon suunnitelma ja ohjeet. Pyysin miestä hakemaan klo 23.30 tänä iltana otettavan piikin, jotta voisimme tarkistaa sen olevan kunnossa, jottei tulisi tarvetta lähteä päivystävään apteekkiin. Mies huikkasi jääkaapilta, että "ei täällä mitään sellaista ole". Minulla pomppasi stressikäyrä kattoon välittömästi ja ilta sen jälkeen on sujunut myrskyisissä merkeissä. ..

Terävällä esineellä

Luonnoksissa on odottelemassa keskeneräiset muistiinpanot hoidoista ja lääkkeistä ja siitä, mitä tämä kaikki on jo tässä vaiheessa tullut maksamaan. Ja hiukan tietoa mm. kelan lääkekatosta niille, jotka ovat riittävän viisaita siihen, että tilanteen salliessa muistavat lääkekattokertymän. Mainittakoon jo nyt, että minua muistutti lääkekatosta oma hyvä ystäväni silloin, kun hoidot olivat vielä edessäpäin, emme tienneet hoitomuotoa ja yksityiskohtia ja todennäköisesti kuvittelin, että "eihän meille nyt varmaan niin paljon niitä lääkekuluja tule".

No, nyt on kuitenkin jotain painavampaa vielä mielessä ennen sitä. Jatketaan sitten noista "saako tästä edes puhua" -aiheista sitten myöhemmin.

Toimenpidepäivä lähestyy ja ensimmäisenä siitä muistuttaakin jo huomenna otettava irroituspiikki. Nyt punktio on alkanut kyllä hieman myös jännittää, lähinnä tuon vasemman munasarjani haastavan sijainnin takia. Minulle ei kerrottu (enkä viitsinyt jäädä kyselemään, näköjään murehdin ja vuodatan täällä mielummin ja ihan oikeasti, olin shokissa kun selvisikin, että toimenpide tosiaan on jo saman viikon perjantaina. Ei siinä jäänyt omille ajatuksille tilaa!)  tuleeko tämä tarkoittamaan jotain itse operaation kannalta. Tuleeko operaatiossakin hoitaja työntelemään vatsaani, jotta sarjat ylipäätään löytyvät vai mitä oikein tapahtuu. Pelkään todennäköisesti nyt kaikkea, mikä on mahdollista ja kaikkea, mikä ei edes ole mahdollista, saati odotettavissa. Se kuitenkin on suuri huoli, että kai sieltä vasemmalta saadaan myös turvallisesti imaistua rakkulat mukaan.

Ja vielä. (VÄSYNEESEEN) tajuntaani tärähti juuri hormonihoidon annostaulukkoa tutkiessani, että tämän päivän annoksena on ollut eri kuin tavallisesti. Tapanani oli jakson aikana, että laitan vessan peiliin muistutuslapun erikokoisesta annoksesta mutta tänään ei ollut lappua ja pelkäänpä pahoin, että olen pistänyt väärän annoksen. Nyt en tiedä mitä tehdä. Huomenna tietenkin soitan klinikalle mutta nyt kyllä pelottaa että tuli mokattua tavalla, jota on vaikea enää paikata!

Väsyneenä virheiden määrä kasvaa mutta tämä on nyt aika anteeksiantamatonta. Tällaisen jälkeen sitä ei kai ole hyvät yöunet maittaneet kenellekään vaikka lepo olisi kyllä nyt enemmän kuin tarpeen!

Punktiopäivä tiedossa!

Aamu alkoi jälleen ultralla, jota taasen jännitin. Koska viikonloppuna ei enää ollut tajuttomia kipuja, aloin jo epäillä, että nyt alhaalla ei tapahdu sitä, mitä olisi syytä tapahtua. Lisäksi jännitin myös sitä miten vasen munasarja näkyy, se kun on ollut aikalailla piilosilla ultrissa.

Aikamoista metsästystä se olikin mutta sekä vasemmalla, että oikealla oli viisi kohtuullisen kokoista kasvamassa. Itse olin pettynyt määrään (5+5) mutta lääkäri arvioi sen riittävän. Jaa niin, vasen munasarjani on ilmeisesi aika ylhäällä.Ensin lääkärini kokeili ihan tavanomaista ultraa, sitten vatsanpeitteiden päältä ja lopuksi kipaisimme vielä toimenpidehuoneen puolella, jossa asento oli hiukan eri, koivet ylhäällä. Paikalla sattui olemaan myös hoitaja ja hän paineli vatsaani varsin intensiivisesti ja tällä kahden naisen ponnistuksella saatiin näkyvyys. Sen verran harjaantunut omakin silmä on jo bongaamaan noita mustia pisteitä, että kieltämättä ilahduin nähdessäni elämää vasemmallakin! Kyyneleet tulivatkin ehkä osittain myös siksi. Jossain kohtaa painelu oli myös suhteellisen kivuliasta ja pidätin kyyneliäni. Pato kuitenkin aukesi kun hoitaja ja lääkäri kysyivät "sattuuko". Nyt kyyneliin sekoittui tuon kivun lisäksi varmasti myös pieni helpotus ja keskiviikosta jatkuneen unettoman jakson kuorma.

Näiden löydösten jälkeen lääkärini teki suunnitelmaa lääkityksen jatkumisesta ja toimenpidepäivästä. Toimenpiteelle on nyt varattu perjantai. Silloin mies marssii ensin piikitettäväksi ja hiukan ennen puolta päivää on minun vuoroni. On sanottava, että vaikka luotan lääkäriini ja muuhun hoitohenkilökuntaan kuin kiveen, pelkään kyllä vasemman puolen punkteerausta jos sarjani tosiaan lymyilevät haastavassa paikassa.

Jaa niin, edellinen saattaa siis kaivata selitystä. Selvittänen tilanteemme lyhyesti "Kuka,ketkä?" -osioon...

Jarrua!

Tänään alkoivat Orgalutran-pistokset ja jälleen uudet tuntemukset. Tässä ruiskussa neula on Gonal F:n kynän neulaa kookkaampi (vai sattuikohan minulle tylsä neula) ja koin aamulla kylmänhikisiä hetkiä yrittäessäni survoa neulaa ihon läpi. Iho jousti kauniisti varsin pitkään - kunnes riittävää voimaa käyttäessäni sain sen upotettua rasvamakkaraani.

Pistoksen jälkeen tuli kylmä hiki ja jalat pettivät alta. Näin oli käynyt n. viisi minuuttia aiemminkin, yrittäessäni pistää ensimmäisen kerran ja mies oli tullut vierelle avuksi. Hän hoiteli ruiskun neularoskikseen ja lääkkeet paikoilleen minun toipuessani lattialla. Ihana mies minulla <3 Hän aina toistaa, että mieluusti ottaisi osan näistä toimenpiteistä ja tuntemuksistani kannettavakseen. Näin epäilemättä on, mutta tässä vaiheessa arvostani sitä, että hän auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin. Miten vain kuvitella saattaa ja sitenkin, mitä en edes osaa kuvitella.

Uusia tuntemuksia

Viikon alkupuolella elämässä oli läsnä unettomuus ja huoli siitä, kun munasarjojen tienoilla ei vielä ollut  juurikaan tuntemuksia. Pari yötä otin unta väliin kunnon lääkkeillä ja sitten kokeilin taas luomu-unta, mutta hyvät yritykset levätä ovat jääneet yrityksiksi vain.

Toissa yönä aloin hermoilla Orgalutranin pistämistä sillä n. klo 4 oli hyvä hetkin tarkistaa sen pistämisohjeet ja huomata, että pakkausselosteen pistämisohjeiden mukaan sitä pistetään eri tavoin kuin Gonalia. Oli siis "hyvä syy" hermoilla ja valvoa loppuyökin. Miettiä, missä välissä saisin pisto-opastuksen hoitajalta kun lääkärin aika oli sovittu lyhyeksi ja joka tapauksessa olisi kiire töihin lääkärin jälkeen. Valuin siis aamulla takaisin miehen viereen sänkyyn ja sain olla lähellä hänen kainalossaan kyyneleiden virratessa. Itkun kautta tuli ulos pelonsekainen kipu, huoli asioiden järjestymisestä. Mies on vakaa kuin kivi, vaikka osaakin myötäelää. Siitä kiitos hänelle aina uudestaan, joka päivä! Onneksi hän oli hermoilematta ja tuli varoiksi eiliselle klinikkakäynnillekin mukaan siltä varalta, että minä en olisi ehtinyt saada pisto-opastusta. Stressasin töihin ehtimistä ajallaan, olinhan ollut viikon poissa töistä...

Ja mitä paljastuikaan kun pääsimme tapaamaan hoitajan ennen ultrausta - pistän Orgalutrania aivan samoilla periaatteillla kuin Gonal F-pistostakin. (HUOM! Nämä ohjeet annettu minulle ja painotan, että noudattakaa aina hoitohenkilökunnalta saamianne hoito-ohjeita, ne voivat joskus olla muokattuja niin, että sopivat juuri hoidettavalle yksilölle!) Sain myös tietää, että voisin periaatteessa pistää navan yläpuolellekin. Sieltäkin pitäisi kuulemma löytyä sellainen turvallinen rasvakerros, johon voi pistää. Olisi itse asiassa mukavakin laajentaa pistosaluetta etenkin kun alkaa kahden pistoksen aika, mutta en kyllä onnistu keräämään navan yläpuolelle muuta kuin hiukan ihoa, en ainakaan mitään, mihin uskaltaisin pistää. Onko kenelläkään kokemuksia, kuinka pieneen makkaraan uskaltaa vielä pistää?

Ultrassa paljastui, että oikealla puolella kasvaa noin kymmenen ja vasemmalla vain kolme! Tämä vähän huolestuttaa, että saadaanko niitä nyt tarpeeksi. Kaikki kerätytkään eivät sitten ilmeisesti selviä taistossa eteenpäin. Minulla on PCOS-taipumuksen vuoksi jännitetty ryöpsähtämistä ja lääkeannos on pidetty varsin maltillisena. Nyt enemmän kuin ryöpsähtämistä, jännitän saadaanko tarpeeksi soluja. Halkaisijat olivat 8-10 mm. Lääkäri ei kai halunnut huolestuttaa minua yhtään enempää ja kommentoi kokoa varsin niukasti. Oletan, että hän muokkasi tulevat lääkeannokseni niin, että tehdään se, mitä tehtävissä on. 

No mutta, nyt alkaa siis olla myös tuntemuksia. Ilmeisesti etenkin oikeassa munasarjassa tapahtuu, välillä nippasee oikein kunnolla. Yöllä on välillä vaikea löytää hyvää asentoa olla levossa, kyljellään paine tuntuu hurjalta toisella puolella ja selällään pitää sitten hakea lantiolle vähän uutta asentoa, jottei tuntuisi painetta. Voisi kuvailla, että alkaa tuntua ahtaalta ja välillä vihloo. Nauraminen (ja itkeminen) tuntuvat kivuliaalta. Töissä huomasin myös, että kumartelu saa olon tuntumaan todella ahtaalta. Myös rullaaminen istumaan makuulta on nyt kivuliasta ja suosiolla nousen kyljen kautta. Muuten vointi on onneksi aika hyvä. Jos unta saisi niin varmasti vielä mukavampi. Nyt tuntuukin siltä, että muuten ihan pienet tuntemukset tuntuvat suuremmilta. Levänneenä asioilla olisi varmaankin vähän oikeampi mittakaava.

Stressin ja hyväksi kasvualustaksi valmistautumisen ristiaallokossa

Olen tämän viikon ollut poissa töistä. Lääkärin kirjoittamassa paperissa lukee ei-elimellinen unettomuus.  Ei-elimellisellä viitataan ilmeisesti siihen, ettei se ole yhteydessä mihinkään vakavaan unottomuutta aiheuttavaan sairauteen. Eipä sillä, harvoin minua niin perinpohjin on tutkitukaan, yleisesti ottaen kun taidan olla varsin terve.

Tällä hetkellä koen ihan suunnatonta painetta siitä, että minun tulisi elää mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti; käydä töissä, harrastaa, olla kotona, viettää aikaa miehen kanssa, syödä säännöllisesti ja nukkua hyvin. Yksi pala petti - uni. Uunen vuoden jälkeen unta on ollut kahdesta neljään tuntiin yössä. Jossain kohtaa se oli sitten liian vähän; petti kunto, arviointikyky, kyky kannatella asioita mielessä. Työssäni olen vastuussa pienistä ihmisistä ja työtehtäviini sopii huonosti sellainen, että unohdan asioita pitkäksi aikaa tai jätän hoitamatta jollen jaksa. Enemmän kyse on kuitenkin muistista; toiminta näyttää aivan älyttömältä säätämiseltä kun siitä puuttuu hyvä hallinta, järki ja suunnitelmallisuus. Oli pakko jäädä pois siinä vaiheessa kun itselläni soi hälytyskellot; "mahdako enää selvitä tästä".

Kohta yksi, on siis stressiä.
Kohta kaksi, siitä tulisi päästä eroon.
Kohta kolme, soimaan itseäni siitä, että tämä on tällä kertaa ollut mahdottoman vaikeaa ja unetonta jaksoa lähemmäs kaksi viikkoa.
Kohta neljä, edellinen kohta tekee vaikeaksi luottaa vanhoihin sellaisiin konsteihin, joilla yleisesti ottaen olen pystynyt vähentämään kokemaani stressin ja kuormituksen määrää.
Kohta viisi, lisää stressiä tulee sairauslomasta, joka tulee pienissä pätkissä. Työpaikalla oleville se tarkoittaa joka päivä tilanteiden suunnittelua uusiksi.

Samalla tässä yritän valmistella munasarjoissani useampia ja toivottavasti tästä unettomuudesta vähemmän kärsineitä munarakkuloita tulevaa keräystä varten. Nyt on menossa kiertopäivä 7 ja munarakkuloiden kasvattelussa apuna on nyt viidettä päivää Gonal F.

Kertonee jotain viimeviikkoisesta väsymys-ja sekavuustilastani, että sain torstain ultrassa ja hoitajan ohjauksessa vielä aivan kelpo ohjeet pistämisen aloitukseen. Perjantaina olin sekaisin ja kuvittelin,että "jo on aika" . Onneksi kaikki hoito-ohjeet on myös selkeästi paperilla ja ns. lukujärjestyksessä, jota sitten on terveen järjen jaksoina helppo noudattaa.

Viime yönä tuju lääke toi unen moneksi tunniksi. Nyt korjailen tokkuraista ja väsynyttä oloa. Tänään on hyvä päivä aloittaa uudestaan se, mitä tässä on jo pitkään pitänyt aivan tärkeimpänä.

Nyt täytyy tehdä valintoja, jotka edistävät hyvää vointia.

Kun toive ei saa alkuaan kauneimmalla ajateltavissa olevalla tavalla

Keskustelin eilen ystäväni kanssa, joka tietää Toiveestamme ja tietää myös sen, että ainakin alku oli sen verran hankala, että hakeuduimme klinikalle. Nyt hän kyseli, missä mennään, kysyi tulisimmeko onnistumaan normaalilla tavalla. Kaikkien kiireiden yms. vuoksi pääsin päivittämään tilanteen hänelle vasta nyt. Emme voi nyt turvautua "normaalikonsteihin". Oman mielenterveyteni säilyttämisen vuoksi täytynee kuitenkin sitten puhua siitä, että toivottava tuleva lapsemme tulee saamaan alkunsa hyvin erityisellä (ei epänormaalilla) tavalla.

Ystäväni antoi aikanaan ihan arvokkaan vinkin ovulaation seuraamisesta kotona ja syksyllä tästä viisastuneena laitoimmekin Clearbluen hymyilemään. Hymyt tulivat suhteellisen säännöllisesti, ottaen huomioon sen, että vuosien varrella hormonalisen ehkäisyn poisjättämisen (v. 2011) jälkeen, kiertoni on ollut jos vaikka mitä ja välillä kuukautiset olivat pois puolikin vuotta. Ilmeisesti Elämäni Mies on tehnyt hyvää myös hormonitoiminnalleni; kuukautiset ovat olleet säännöllisemmät kuin aikoihin ja ilmeisesti olenkin nyt hedelmällisempi kuin pitkään aikaan.

No, pelkkä hymy ei auta ketään ja toki tiedetään, että yhdyntä olisi sitten ajoitettava optimaalisesti lähelle ovulaatiota. Meitä itse asiassa hymyilytti koko ovulaation seuraaminen ihan siksi, että se ei muuttanut sitä, miten hakeuduimme toistemme seuraan ja ihan intiimiin kanssakäymiseen.

Muistan kuitenkin syyskuun. Tarkalleen ensimmäinen ovulaatiotesti, jonka tein, antoi hymyn. Oli aamu ja olin jo hyvässä vauhdissa omien aamutoimieni kanssa, pian töihin lähdössä. Kerroin miehelle kuitenkin uutiset ja hän unenpöppöröissään taisi kysyä, että "pitäisikö nyt sitten". Menköön tuo unitilan piikkiin, normaalisti ei ole ihan näin kyllästynyttä jos olemme siirtymässä toisiamme hellimään.

Tuolloin kuitenkin olimme vielä autuaan tietämättömiä siitä, että rakastellen emme tule lasta alulle saamaan. Vietimme kuitenkin kauniin illan keskenämme, ilmassa aivan jotain erityistä toivon ja odotuksensekaista. Taisinpa jopa nostella jalkojani ja tehdä muita tarvittavia taikoja. Se odotus, se jännitys ja järjen vievä polttelu. Kädet hakeutuvat alavatsalle ja yritin visualisoida sen, mitä sisälläni tapahtuisi. Käsien kautta yritin saada varmuuden siitä, että niin siellä tosiaan tapahtuu. Solumme työskentelevät sisälläni auttaen parhaansa mukaan täyttämään toiveemme.

Muistan kuitenkin toisenkin hetken, ei niin kauaa tuosta edellisestä mieleenpiirtyneestä kuvasta. Lääkärimme kertoi: "tämä tulee tarkoittamaan koeputkia".

Tämä raastaa ja riipii edelleen. Surettaa ja satuttaa. Pahimpina hetkinä ja luomuplussauutisia ympäriltä saadessaan myös katkeroittaa. Ei siksi, ettenkö toivoisi kaikille sitä onnea, että lapsi saisi alkunsa mitä kauneimmalla tavalla. Se vaan tuntuu niin raskaalta. Surulliselta enemmän kuin epäoikeudenmukaiselta. Menetykseltä enemmän kuin lohdulta vaikka on tieto siitä, että koeputkilla moni asia on jo mahdollista.

Saa kai tätä edes surra?

Gonalia neljättä päivää

Meidän pienessä, toivottavasti pian siis kasvavassa perheessä, olemme siis valmistautumassa IVF-hoitoon. Meillä valmistautuminen on ollut kevyttä. Joulukuussa aloitin keltarauhashormonilla kuurin, se oli vain varmistamaan, että kuukautiset alkaisivat jotakuinkin silloin kun on toivottavaa. Ja näin kävikin.

Nyt valmistautuminen on edennyt siihen, että pistelen itseeni tuotenimellä Gonal F myytävää lääkettä. Se on oikeastaan hormonilääke ja kaltaiselleni varsin kielteisesti hormooneihin suhtautuvalle ystävällinen lääkäri "myi" sen kertomalla, että se on oikeastaan samaa kamaa kuin mitä kehomme tuottaa. No, miltei on kai sitten riittävän lähellä totuutta. Se on siis follitropiinia ja muistuttaa rakenteeltaan FSH (follikkelia stimuloiva hormoni) -hormonia, jota kehomme siis tuottaa. Minullahan oli vähän häikkää noissa labroissa (joista siis suurelta osin saimme tiedot jo lokakuussa) mutta tätä stimulointia tässä IVF-hoidossa tarvitaan joka tapauksessa.

Tänään oli piikki numero neljä ja kaikki edelleen siltä osin hyvin. Ei suuria tuntemuksia, lukuunottamatta välillä kävellessä tuntuvaa nippausta jostain vähän tavanomaista ylempää. Ei kuitenkaan massiivista turvotusta tai kiputiloja. Eilen esittelin vatsaani miehelle ja pyysin arviota turvotuksesta mutta mies vain silitteli ja totesi vatsan olevan kaunis. Hän on siis viimeiseen saakka herrasmies vaikka nyt olisin kai tarvinnut rehellisen arvion. Kohta nimittäin jännittää, että tapaahtuuko siellä alhaalla lainkaan oikeita asioita. Nyt kun olisi tarkoitus tuottaa hyvä (muttei ylenpalttinen) määrä niitä minun solujani.

Kotona unettomuusjaksosta toipuessani on sitten ollut liikaakin aikaa lukea. Suurelta osin on taas asioita, joista lukemalla voi vain suhtautua niihin pelolla. Nyt kun olen skannannut vartaloani ja kuulostellut onko tuntemuksia (toivottavasti) hiukan tavallista enemmän työskentelevien munasarjojen kohdalla, en ole tuntenut mitään. Noin pääpiirteissään sanoisin, että olen kuitenkin melko hyvin perillä oman kehoni tuntemuksista. Nyt kuitenkin univajeissa (ja lääkepökryissä) suhtaudun kaikkeen nyt suurella varovaisuudella. Tulin mm. lukeneeksi munasarjakiertymästä. Tila kuulostaa siltä, että nyt enkä koskaan halua sellaista, nyt kaikista vähinten kun se todennäköisesti tulisi myös Suuren Toiveemme tielle.

Rinnalla kulkee nyt selvästikin pelko. En pelkää elää normaalisti mutta huomaan nyt varjelevani jo mukana kulkevia munasoluja aivan eri lailla suojellen. Teistä tulee kohta jotain hyvin arvokasta. Suojelu on varmaan jossain määrin hyvin tavallistakin; ei kai kukaan haluaisi riskeerata jos vain omilla pienillä ja hyvää tekevillä valinnoilla saa kasvatettua todennäköisyyttä sille, että kaikki menee hyvin.

Voi hyvin, minä!

Niin, ihan oikeasti sitä tänään itselleen toivottaa hyvää vointia. Kyse ei nyt ole siitä, että eläisin elämäni muille ja olen nyt pyytämässä sitä itselleni. Itse asiassa olen kuitenkin melko lailla hyvässä balanssissa sen kanssa, mitä otan itselleni ja mitä annan itsestäni. Arjen valinnoissani olen mielestäni terveellä lailla itsekäs ja joskus itsesuojelun paukahtaessa päälle - jääräpäisen itsekäs.

Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.

Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.

Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille  (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...

Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?

No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.

Toive on kulkenut kanssani pitkään

On jotain, mikä on kulkenut kanssani jo pitkään. Se on toive siitä, että saisin oman perheen, että tulisin äidiksi.

Joitakin vuosia sitten koin kovan kriisin tämän asian kanssa, elin silloin suhteessa miehen kanssa, joka nykyään kuuluu menneisyyteeni. Suhteessa hänen kanssaan elin minä ja kolmas pyörä, minun toiveeni ja tarpeeni. Kolmas pyörä oli sietämättömän suuri ja jo tuolloin toive valtasi alaa minusta. Nakersi itsensä sisälleni ja eli minussa. Tuossa suhteessa minusta ei koskaan tullut täyttä. Ei siksi, ettemme lopulta muodostaneet perhettä yhdessä vaan siksi, että en tuona aikana osannut hyväksyä itsessäni sitä naista, joka ei ollut kenenkään äiti. Jos ex-miehen oli vaikea hyväksyä toiveen läsnäoloa minussa, oli se toisinaan hankalaa minullekin.

Miksi palaan menneisyyteeni nyt, juuri nyt kun olisi niin valtavan tärkeää elää hetkessä, nauttia tästä ja suhtautua levollisuudella näihin haasteisiin, joita juuri nyt saamme elääkseemme. Ja toisaalta ottaa huoletta vastaan se lääketieteellinen apu, joka mahdollistaa yhteisen toiveemme nykyisen puolisoni kanssa.

Tänään entinen elämäni muistutti itsestään kun törmäsin entisen mieheni siskoon. Kotimatkalla muistin tuon miehen sanat, jotka hän sanoi kun jonain loputtomista kerroista puhuimme minun toiveestani ja tarpeistani. Tuolloin hän sanoi sanat, joita ei varmasti kukaan nainen halua eläessään kuulla. Hän pohti, että jos joskus haluaisikin lapsen, ei haluaisi sitä minun kanssani. Suhteessamme oli paljon sellaista, mikä ei toiminut ja en varmasti näyttänyt entiselle miehelle lempeintä ja hellintä, äidillisintä minua. Hän ei koskaan päässyt näkemään sitä puolta minussa. Olkoonkin, että noista sanoista on monia vuosia ja ymmärrän, että hän on ollut aivan rehellinen ja varmasti omalla tavallaan oikeassa, pitävät sanat varmasti ennen muuta sisällään sen, ettei hän halunnut ylipäätään jatkaa elämää minun kanssani. Toinen puoli totuutta on toki edelleen se, että hän ei nähnyt, että minusta tulisi hyvä äiti.

Tämän yhden keskustelun päättäneen lauseen kanssa elän edelleen. Elän sen epävarmuuden kanssa, mitä nuo sanat minussa aiheuttivat ja aiheuttavat. Ei varmaan ole kovin liioiteltua väittää, että jokainen ensimmäistään odottava vanhempi miettii "osaanko, pärjäänkö, onko minusta tähän". Kannan oman pohdintani lisäksi mukanani tuota toisen vahvistamaa viestiä.

Edes tuo  - suhde, lause, henkilö - ei onnistunut nujertamaan toivettani, tahtoani. Vuosien varrella olen yrittänyt oppia sietämään epätäydellistä itseäni (niin monella tavoin, että se olisi jo toisen blogin aihe), minua, joka en ole kenenkään äiti. Naista, joka ei täytä tehtäväänsä. Mainittakoon, että omassa elämässäni olen tämän kokenut myöhemminkin varsin raskaaksi asiaksi - olen tuntenut, että minun naisen kehoni olisi tarkoitettu kantamaan, synnyttämään ja hoivaamaan lasta, mutta en ole tässä onnistunut.

Toive kulkekoon mukanani nyt, kun se ei ole enää kolmas pyörä, loinen. Nyt toive on yhteinen, rakas ja tärkeä ja se saa olla osa suhdettammekin. Tästä niin kovin kiitollisena...

Jospa sittenkin

Minun ei pitänyt tehdä ajatuksistani julkisia, kirjoittaa ollenkaan, saati sitten kirjoittaa blogia.  Menneiden muutaman viikon aikana on kuitenkin matkan varrelle sattunut monta sattumusta, jotka tukevat sitä, että minäkin viimein onnistun tuntemuksistani jossain avautumaan.

Olen aikanaan terapiani istunut ja (hyvälle) terapeutilleni jo pienen omaisuuden kantanut. Se, että järjestelisin itseäni virka-aikaan ammattiauttajalle/terapeutille on tässä taloudellisessa tilanteessa ja aikakonkurssissa mahdottomuus. Vaihtoehtona se olisi muuten varsin houkutteleva. Että saisin taas olla kaivamassa nenäliinaa toisen jälkeen, olla hoivattavana, kuulla terapeutin tasapainottavat arviot siitä, kuinka analysoin omaa elämääni ja itseäni. Nyt tämä tie on kuitenkin kuljettu.

Vierelläni elävän miehen kestävyys kuunnella itkujani on rajallinen ja hänellä on toki omat murheensa. Mies löysi oman henkireikänsä ja väylän tunteiden ilmaisuun kirjoittamisesta. Ja tuntuupa toisinaan jopa siltä, että kirjoittaminen on ensisijaista verrattuna asioiden yhdessä puhumiseen.

Minulla on toki ystäviä, joista läheisimmät tietävät toiveestamme ja askelista, joita mieheni kanssa olemme ottaneet toiveen täyttämiseksi. Mutta, ystävätkin pysyvät ystävinä ehkä juuri siksi, että joskus maltan olla vuodattamatta koko kirjavan tunnetaakkani heidän kuultavakseen. Ja onhan toki niin, että ystävien elämässä on muutakin; matkoja, muita ihmissuhteita, lapsia, ikääntyviä vanhempia, arjen kiireitä ja kiireettömyyttä.

Ehkä siis sittenkin kirjoitan.

Annan nyt tunteiden tulla,
itku saa sumentaa minut.
Ilman lohdutusta selviän,
nyt kun paremmin ymmärrän itse.