Normipäivä vai sankaritekojen aikaa?

Maarian postaus punktiopäivästä toi mieleeni viime viikonlopun mietteitä. Silloin oma punktioni oli jo takanapäin ja viikonloppuna oli taas tilaa ja aikaa uusille ajatuksille.

Silloin miehenikin totesi pariin kertaan, miten ylpeä on minusta ja miten onnellinen, että olen jaksanut käydä läpi tällaisen ruljanssin, jota välttämättä en noin muutoin olisi tullut tarvinneeksi, tullakseni raskaaksi. No, sattumalta tarvitsi, sillä  juuri hänet olen rinnalleni valinnut ja tämä oli meille ainoa keino. Ja jollei lasta näinkään ala kuulua niin meillä on varmaan sitten muita keinoja mutta yhteiseen biologiseen lapseen tämä oli se polku, jota oli kuljettava.

Niin, voin siis huonosti ennen punktiota. Vaikka kuljetin mukanani aivan surullista määrää rakkuloita ja ne olivat varsin heikon kokoisia monet ja näin ollen kypsiä saatiin vähän, oli tunnelma jo aika hurja alavatsan alueella. Olossa tosin oli vaiheita, mentiin kuin vuoristoradassa, välillä pingotti enemmän ja välillä vähemmän. Jonain päivinä (jollen olisi ollut hyvin herkkä kaikelle eteenpäintaivutuksille) mietin jo, tapahtuuko siellä oikeita asioita. Itse asiassa irroituspiikkipäiväkin meni hyvin ja aivan tuskaista olo oli itse punktiopäivänä aamulla.

No sitten, tulin lukeneeksi muiden blogeja ja olin kuullut jotain hoidoista ystävättäreltäni, joka on IVF:iäkin käynyt läpi jo useamman. Hän ei koskaan muistellut huonovointisuutta tai tukalaa oloa, joka siivitti omaa elämääni parin viikon ajan. Blogeissakin hehkutettiin hyvää oloa tilanteissa, joissa naisilla kasvoi huomattavan parempi määrä ja suurempia rakkuloita, kuin omani.

Luomulapselle ei "ole kivaa" kun täytyy piikittää hormooneja ja napsia jos sun mitä pilleriä mutta kasvissyöjänä olen tottunut käyttämään jonkun verran ylimääräisiä vitamiineja ja ravintolisiä. Tämä nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ja on totta, että ankeaan tunnelmaani sekoittui se, että jätin tanssin aika varhain. Osittain siksi, että tuntemukset eivät sallineet tanssia ja osittain siksi, että olin googlannut liikaa ja osunut niille jenkkifoorumeille... Eli sinne, missä näiden asioiden kanssa ollaan takuulla ylivarovaisempia. Suurin piirtein kaikki on kielletty koko hoitosyklin ajan, jottei vaan mikään menisi pieleen...

Punktiossa lääkärini ja hoitajat olivat todella ihania, niin helliä otteissaan ja sanoissaan kuin vaan on mahdollista. Se oli todella koskettavaa ja varmasti osa itkusta tuli ihan siksikin. Oli niin hoivattu olo, siinä haarat auki... Hoivalla jaksoi yli punktion (joka ei siis ollut kivulias muutoin kuin vasemmalta hiukan) mutta jälkikäteen se hävetti. Että pitikö minua nyt niin tsempata, rohkaista ja hoivata sellaisessa tilanteessa, mistä naiset yleensä selviävät ihan ilmeenkään värähtämättä? Alkoi tuntua nololta valittaa kiputiloista ja siitä, miten hoito rajoitti elämää. Tuleehan toki raskaus ja äitiys ja perhe-elämä laittamaan paljon rajoja siihen, miten ja mihin käytän aikani. Nyt vaan tuntui siltä, että olisin ehkä tarvinnut jonkun rakkaista harrastuksistani pitääkseni pääni jotenkin kunnossa. Ja ehkä saadakseni paremmin unta.

On ihan selvää, että mieheni arvostaa tätä, että jaksoin läpi tämän ensimmäisen hoidon mutta jotenkin takaraivossa jyskii sekin, että ehkä hänkin odotti parempaa lopputulosta. Ja vähemmän valitusta.