Viime perjantaina jatkoin aamulla labrakäynnin jälkeen matkaa keskustasta töihin. Junassa kuulin kuinka mieshenkilö kertoi tutulleen perheeseen pian syntyvästä kolmannesta lapsesta. Juuri painiessani omien tuntemusteni kanssa - olisinko raskaana, odottamassa ensimmäistämme vai olikohan ensimmäinen ihan realistinen yrityksemme kuitenkin epäonnistunut - olin tietenkin jo omalla tavallani virittynyt kuulemaan ja kuuntelemaan tällaisia keskusteluja. Purin huulta ja puristin laukunhihnaani.
Ja ehkä nyt kun sitä itse niin kovin odottaa niin suhtautuu vain kaikista ymmärtäväisimmin sellaisiin odotuksiin, jossa lasta toivotaan kovasti ja vaikka jännitettäisiin miten kaikki sujuu niin ainakin puhutaan se jännityskin parhain päin. Että selvitään kyllä kun jotain niin kaunista on maailmaan syntymässä.
Olen työskennellyt vauva-ja lapsiperheiden kanssa ja mitkään tunteet, mitä lasten tai puolison kanssa tai lapsiperheen arjen tuiverruksessa voi vanhemmille tulla, ei sinänsä ole vieraita ja työskentelysuhteessa olen kyllä valmis kuulemaan ja työskentelemään ihan kaikkien tunteiden kanssa. Mutta juuri nyt, juuri tässä omassa tilassani tuntuikin hurjalta kuulla junassa tarinaansa kertoneen suusta, että "kannattiko tähän enää ryhtyä" ja "matkatkin olisivat helpompia". Aivan epäilemättä he tulevat rakastamaan lastaan ja pitämään tästä hyvän huolen, ei siitä ole kysymys. Tai ehkä hän kertoi juuri siitä päivän tai viikon notkahduksesta, epäilystä? Mutta miksi kertoisi niin jollekin tuttavalleen (ei selvästikään ystäviä olleet kuitenkaan)?
Kotona illalla surimme miehen kanssa epäonnistumista ensimmäisessä hoidossa. Mutta samalla toivoimme, että seuraava yritys toisi meille jo ennakolta hyvin rakastetun - ja ehkä alkuvaiheinaan pakastetun - lapsen. Lapsen, jota jo odotamme kovasti. Lapsen, joka saa tulla sellaisena kuin hän on. Lapsen saaminen tulee muuttamaan elämämme ja haastamaan meidät ihmisinä, ottamaan vastuun itsemme lisäksi pienestä kasvavasta ihmisestä. Mutta sitä juuri me haluamme niin kovin.
P.S. Tagiksi päätyi katkeruus. En kai voinut välttää sitäkään. Välillä se tulee voimakkaampana ja välillä heikompana mutta tulee kuitenkin, vaikka kuinka pyrkisin välttämään. Ystävien kohdalla lapsiuutiset ovat onnellisia tapahtumia (vaikka hetkellisesti kirpaisisikin) mutta vähänkin vieraamman kohdalla en aina mene soikeaksi onnesta vaan väännyn kuin taivutettu puu, kieroksi ja katkeraksi eukoksi.
Ja ehkä nyt kun sitä itse niin kovin odottaa niin suhtautuu vain kaikista ymmärtäväisimmin sellaisiin odotuksiin, jossa lasta toivotaan kovasti ja vaikka jännitettäisiin miten kaikki sujuu niin ainakin puhutaan se jännityskin parhain päin. Että selvitään kyllä kun jotain niin kaunista on maailmaan syntymässä.
Olen työskennellyt vauva-ja lapsiperheiden kanssa ja mitkään tunteet, mitä lasten tai puolison kanssa tai lapsiperheen arjen tuiverruksessa voi vanhemmille tulla, ei sinänsä ole vieraita ja työskentelysuhteessa olen kyllä valmis kuulemaan ja työskentelemään ihan kaikkien tunteiden kanssa. Mutta juuri nyt, juuri tässä omassa tilassani tuntuikin hurjalta kuulla junassa tarinaansa kertoneen suusta, että "kannattiko tähän enää ryhtyä" ja "matkatkin olisivat helpompia". Aivan epäilemättä he tulevat rakastamaan lastaan ja pitämään tästä hyvän huolen, ei siitä ole kysymys. Tai ehkä hän kertoi juuri siitä päivän tai viikon notkahduksesta, epäilystä? Mutta miksi kertoisi niin jollekin tuttavalleen (ei selvästikään ystäviä olleet kuitenkaan)?
Kotona illalla surimme miehen kanssa epäonnistumista ensimmäisessä hoidossa. Mutta samalla toivoimme, että seuraava yritys toisi meille jo ennakolta hyvin rakastetun - ja ehkä alkuvaiheinaan pakastetun - lapsen. Lapsen, jota jo odotamme kovasti. Lapsen, joka saa tulla sellaisena kuin hän on. Lapsen saaminen tulee muuttamaan elämämme ja haastamaan meidät ihmisinä, ottamaan vastuun itsemme lisäksi pienestä kasvavasta ihmisestä. Mutta sitä juuri me haluamme niin kovin.
P.S. Tagiksi päätyi katkeruus. En kai voinut välttää sitäkään. Välillä se tulee voimakkaampana ja välillä heikompana mutta tulee kuitenkin, vaikka kuinka pyrkisin välttämään. Ystävien kohdalla lapsiuutiset ovat onnellisia tapahtumia (vaikka hetkellisesti kirpaisisikin) mutta vähänkin vieraamman kohdalla en aina mene soikeaksi onnesta vaan väännyn kuin taivutettu puu, kieroksi ja katkeraksi eukoksi.
No comments:
Post a Comment