Ristiriitaisia tuntemuksia

Seuraa sensuroimatonta vuodatusta, nyt annan tämän kirjoituksen tulla ja puhdistaa...

Viime aikoina nukkumattomuus on alkanut tuntua erilaiselta. Päivisin ei enää väsytä, päänsärkyjä lukuunottamatta ei juuri kolotakaan. Tästä on nyt tullut "uusi normaali". En toki haluaisi näin olevan sillä kehontuntemukset ovat yksi asia, toinen, aivan oma lukunsa onkin sitten tunteet ja ajatukset.

Vaikken tunne väsymystä enää niin vahvasti kehossani, on minusta tullut saamaton ja jaksamaton. Leposyke on hilautunut lähemmäs normaalilukemia ja vaikuttaa siltä, että samalla minusta on tullut ihan rehellisesti sanottuna - laiska. Juuri nyt en osaa arvioida missä mennään sellaisten tuntemusten kanssa, joiden vuoksi olen pitänyt itseäni työkyvyttömänä. Alkuunhan tunsin varsin voimakkaasti huomiokyvyn herpaantumisen, ajattelun sumentumisen, muistivaikeudet (asioiden painaminen mieleen edes siksi hetkeksi, että saa toimitettua asioita alusta loppuun), pinnan kiristymisen vähäisestäkin ärsykkeestä jne. Nyt kun elän päivästä toiseen sairauslomalaisen arkea, jossa nousen näpertämään milloin mitäkin, harvoin kuitenkaan mitään, mistä olisi hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, en tule testanneeksi kestäisivätkö hermoni jo työtä pienten pikku hiljaa uhmaiässä olevien lapsosten kanssa. Jaksaisinko laskea kymmeneen työkavereiden kanssa, jotka eivät pidä kiinni sovituista toimintatavoista?  Tulisinko sinnikkäästi toimineeksi niin itsekään vai menisinkö siitä, mistä aita on matalin? Pystyisinkö toimimaan tarvittavalla ripeydellä, huomioimaan kaikki tarvitsevat, keksimään leikkejä ja ihmeteltävää yhdessä lasten kanssa? Olisinko jo työkuntoinen? Hävettää jo tämä tyhjän panttina kotona makaaminen. Ja toisekseen se, että näköjään en hyödynnä hyvin tätä aikaa. Olisihan varmasti hyvä jos nyt saisin vaikka pestyä ikkunat, järjestettyä kaapit, siivottua parvekkeen. Miten on, että vaikka keho ei enää tunnu väsyneeltä, en vaan saa aikaiseksi, en niin millään? Suunnittelen näitä askareita pienissä erissä näihin päiviini, mutta en vaan ole saanut itseäni niskasta kiinni. En enää tunne tällaista itseäni ja olisin kovin kiitollinen, jos jollain keinolla saisin taas tehdä tuttavuutta sen itseni kanssa, joka pysyy edes jollain lailla toimintakykyisenä.

Tiedän, että nämä pohdinnat nousevat ennen kaikkea syyllisyydestä. Koko alkuvuonna olen ollut sairauslomalla niin paljon, että olen hädin tuskin näyttänyt naamaani työpaikalla. Tämä sopii todella huonosti siihen, että työ on ollut minulle tärkeä osa elämään, myös identiteetin kannalta. On ollut mielekästä kun voi tehdä jotain, mistä on saanut (ajoittaisen hampaiden kiristelyn lisäksi) iloa elämäänsä. Kun on tehnyt jotain palkkansa eteen. Mutta nyt - koko ajan on syyllinen olo. Ehkä minun pitäisi jo olla töissä - enhän nytkään nuku päivisin, vaikka aikaa olisi! Oletettaisiinko minun itse asiassa olevankin työkykyinen mutta olen vaan itse niin heikko, että koen olleeni työkyvytön? Mielessä kummittelee psykiatrin arvio siitä, että saatan olla erityisen herkkä rasitukselle ja reagoin stressillä. Miksen ole vahvempi? Olenko elänyt niin pumpulissa, etten ole vahvistanut itseäni kohtaamaan vastoinkäymisiä?

Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä, sillä kieltämättä välillä tuntuu, että itse asiassa elämässäni on ollut jos jonkinlaista koettelemusta. Ja olen näin ollen kuvitellut olevani kovinkin vahva ja selviytyvä kun olen "tähän saakka päässyt". Siis selvinnyt hengissä. Varsinaiset ansiot ja suuret aikaansaannoksethan loistavat poissaolollaan. Meriittinä siis vain se, että edelleen olen elossa? Eipä kovin kummoinen saavutus... Joka tapauksessa, asiat joista olen mielestäni "selvinnyt", ovat sellaisia, joiden uskon olevan vähän kuormittavampia kuin lapsettomuushoitojen. Enpä ainakaan olisi uskonut, että lapsettomuushoidot olisivat nyt mikään heilauttava kriisi - tässähän hoidetaan ja edetään koko ajan unelmaa kohti. Olkoonkin, että polveilevasti ja matkan varrella pettymyksiä kohdaten. Eli miten nyt yhtäkkiä en muka sitten olisikaan vahva kohtaamaan asioita, joita elämä tuo tullessaan? Itse lapsettomuudenhan voi ajatella olleen minulle kipeämpi asia vuosia sitten, sillä silloin ei ollut vielä mitään toimia siihen suuntaan, että jonain päivänä olisin äiti.

Ja kuitenkin - ristiriitaa sitten tuo se, että ymmärrän, että jollain tavalla minun olisi onnistuttava hoitamaan itseni siihen kuntoon, että uni tulisi taas. Hormonitoimintani on ihan kuollutta ja jossain määrin sitä normaalisti toimivaa kroppaa ja hormoneja tarvittaisiin takaisin.  Vaikka haluan mielessäni ajatella, että etenemme PASiin vasta kun olen jaksavampi, toivoisin tämän tietenkin tapahtuvan mahdollisimman pian. Nyt toiveet ovat toukokuulla. Ja helposti luulisi, että kun potentiaaliseen siirtoon on ainakin kuukausi, en kokisi paineita tilanteen tasoittumisesta. Kun siihen on vielä niin pitkä aika. Mutta samalla painaa historia; olenhan mennyt näillä neljäntunninöillä (plus-miinus ja välillä tullut niitä kuudenkin tunnin onnistumisia+muutamat päiväunet) sieltä tammikuun alusta lähtien.

Myös kaiken tämän vaikutus parisuhteeseen huolettaa. Ripustaudun mieheen, sillä koen myös sosiaalisten kontaktien vähettyä olevani yksinäinen. Ikävöin lapsia. En tee hyödyllisiä asioita ja haen lohtua miehestä. Kinuan hänen lähelleen ja imen varmasti hänenkin voimansa pian. Öisin jos huomaan hänen vaikka kääntyvän saatan uudelleen liimautua aivan hänen viereensä ja näin myös onnistua herättämään hänet. Jos pysyn yöllä jollain lailla levollisena, kiehnään sängyssä aamuun saakka. Äärimmäisen harvoin olen niin turhautunut, että nousen sängystä valvomaan loppuyön. Myös miehen aamuyön uni takuulla kärsii tästä sängyssä möyrimisestäni.

Jonkinlaisia vaikutuksia tällä kaikella on varmasti myös intiimielämäämme. En ole näissä tiloissani kovin haluttava enkä itsekään kovin aloitteellinen. Ennen muuta pelkään miehen torjuvan ja jännitän kovasti sitä kiihottuuko mieheni enää kanssani. Jollei niin en sitä juuri nyt ihmettele, vaikka kipeäähän se tekee. Miehelleni hoidotkin ovat varmasti olleet raskaita henkisesti ja fyysisestikin (kaksi kivesbiopsiaa takana jo; yksi kokeeksi ja yksi hoidon yhteydessä) ja näin ollen jokainen kuukausi, kun en "toimi oikein" on myös riipivää hänelle. Ja vaikka se ei ole minulle tahdonalaista olla toimimatta kuten naisen kehon tulisi toimia, koen aiheuttavani hänelle pettymyksen. En varmasti ole ollut kovin hyvä puoliso sillä aikaisemmin väsymys, nyt syyllisyys ja laiskuus tekevät minut aiempaa kärttyisemmäksi. Mies on myös kantanut aimo vastuun kaikesta kotona nyt kun "en vaan ole saanut aikaiseksi". Pieni pelko on siis myös siitä, kuinka paljon mies nyt jaksaa tätä. Hän ei missään nimessä ole valittanut mistään, mutta sepä tässä hiukan huolettaakin; mitä kaikkea mies patoo sisälleen. En ole tainnut pystyä välittämään sellaista kuvaa, että minulle voi puhua kaikesta. En nyt kun olen itse ollut niin hauras. Kovin toivon, että tulee taas se päivä kun olemme vahvoina toistemme tukena.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että nyt mielessä risteilee kovin monet ajatukset, keskenään ristiriitaiset ja välillä kovin raskaat ajatukset.

Voimia kaikille, jotka näin kauniina aikana ovat  epävarmoja, rauhattomia, epäuskoisia (ehkä jo kohdalla olevasta onnesta) suruissaan, mieli on maassa tai ajatukset raskaita!