Kun toive ei saa alkuaan kauneimmalla ajateltavissa olevalla tavalla

Keskustelin eilen ystäväni kanssa, joka tietää Toiveestamme ja tietää myös sen, että ainakin alku oli sen verran hankala, että hakeuduimme klinikalle. Nyt hän kyseli, missä mennään, kysyi tulisimmeko onnistumaan normaalilla tavalla. Kaikkien kiireiden yms. vuoksi pääsin päivittämään tilanteen hänelle vasta nyt. Emme voi nyt turvautua "normaalikonsteihin". Oman mielenterveyteni säilyttämisen vuoksi täytynee kuitenkin sitten puhua siitä, että toivottava tuleva lapsemme tulee saamaan alkunsa hyvin erityisellä (ei epänormaalilla) tavalla.

Ystäväni antoi aikanaan ihan arvokkaan vinkin ovulaation seuraamisesta kotona ja syksyllä tästä viisastuneena laitoimmekin Clearbluen hymyilemään. Hymyt tulivat suhteellisen säännöllisesti, ottaen huomioon sen, että vuosien varrella hormonalisen ehkäisyn poisjättämisen (v. 2011) jälkeen, kiertoni on ollut jos vaikka mitä ja välillä kuukautiset olivat pois puolikin vuotta. Ilmeisesti Elämäni Mies on tehnyt hyvää myös hormonitoiminnalleni; kuukautiset ovat olleet säännöllisemmät kuin aikoihin ja ilmeisesti olenkin nyt hedelmällisempi kuin pitkään aikaan.

No, pelkkä hymy ei auta ketään ja toki tiedetään, että yhdyntä olisi sitten ajoitettava optimaalisesti lähelle ovulaatiota. Meitä itse asiassa hymyilytti koko ovulaation seuraaminen ihan siksi, että se ei muuttanut sitä, miten hakeuduimme toistemme seuraan ja ihan intiimiin kanssakäymiseen.

Muistan kuitenkin syyskuun. Tarkalleen ensimmäinen ovulaatiotesti, jonka tein, antoi hymyn. Oli aamu ja olin jo hyvässä vauhdissa omien aamutoimieni kanssa, pian töihin lähdössä. Kerroin miehelle kuitenkin uutiset ja hän unenpöppöröissään taisi kysyä, että "pitäisikö nyt sitten". Menköön tuo unitilan piikkiin, normaalisti ei ole ihan näin kyllästynyttä jos olemme siirtymässä toisiamme hellimään.

Tuolloin kuitenkin olimme vielä autuaan tietämättömiä siitä, että rakastellen emme tule lasta alulle saamaan. Vietimme kuitenkin kauniin illan keskenämme, ilmassa aivan jotain erityistä toivon ja odotuksensekaista. Taisinpa jopa nostella jalkojani ja tehdä muita tarvittavia taikoja. Se odotus, se jännitys ja järjen vievä polttelu. Kädet hakeutuvat alavatsalle ja yritin visualisoida sen, mitä sisälläni tapahtuisi. Käsien kautta yritin saada varmuuden siitä, että niin siellä tosiaan tapahtuu. Solumme työskentelevät sisälläni auttaen parhaansa mukaan täyttämään toiveemme.

Muistan kuitenkin toisenkin hetken, ei niin kauaa tuosta edellisestä mieleenpiirtyneestä kuvasta. Lääkärimme kertoi: "tämä tulee tarkoittamaan koeputkia".

Tämä raastaa ja riipii edelleen. Surettaa ja satuttaa. Pahimpina hetkinä ja luomuplussauutisia ympäriltä saadessaan myös katkeroittaa. Ei siksi, ettenkö toivoisi kaikille sitä onnea, että lapsi saisi alkunsa mitä kauneimmalla tavalla. Se vaan tuntuu niin raskaalta. Surulliselta enemmän kuin epäoikeudenmukaiselta. Menetykseltä enemmän kuin lohdulta vaikka on tieto siitä, että koeputkilla moni asia on jo mahdollista.

Saa kai tätä edes surra?

Gonalia neljättä päivää

Meidän pienessä, toivottavasti pian siis kasvavassa perheessä, olemme siis valmistautumassa IVF-hoitoon. Meillä valmistautuminen on ollut kevyttä. Joulukuussa aloitin keltarauhashormonilla kuurin, se oli vain varmistamaan, että kuukautiset alkaisivat jotakuinkin silloin kun on toivottavaa. Ja näin kävikin.

Nyt valmistautuminen on edennyt siihen, että pistelen itseeni tuotenimellä Gonal F myytävää lääkettä. Se on oikeastaan hormonilääke ja kaltaiselleni varsin kielteisesti hormooneihin suhtautuvalle ystävällinen lääkäri "myi" sen kertomalla, että se on oikeastaan samaa kamaa kuin mitä kehomme tuottaa. No, miltei on kai sitten riittävän lähellä totuutta. Se on siis follitropiinia ja muistuttaa rakenteeltaan FSH (follikkelia stimuloiva hormoni) -hormonia, jota kehomme siis tuottaa. Minullahan oli vähän häikkää noissa labroissa (joista siis suurelta osin saimme tiedot jo lokakuussa) mutta tätä stimulointia tässä IVF-hoidossa tarvitaan joka tapauksessa.

Tänään oli piikki numero neljä ja kaikki edelleen siltä osin hyvin. Ei suuria tuntemuksia, lukuunottamatta välillä kävellessä tuntuvaa nippausta jostain vähän tavanomaista ylempää. Ei kuitenkaan massiivista turvotusta tai kiputiloja. Eilen esittelin vatsaani miehelle ja pyysin arviota turvotuksesta mutta mies vain silitteli ja totesi vatsan olevan kaunis. Hän on siis viimeiseen saakka herrasmies vaikka nyt olisin kai tarvinnut rehellisen arvion. Kohta nimittäin jännittää, että tapaahtuuko siellä alhaalla lainkaan oikeita asioita. Nyt kun olisi tarkoitus tuottaa hyvä (muttei ylenpalttinen) määrä niitä minun solujani.

Kotona unettomuusjaksosta toipuessani on sitten ollut liikaakin aikaa lukea. Suurelta osin on taas asioita, joista lukemalla voi vain suhtautua niihin pelolla. Nyt kun olen skannannut vartaloani ja kuulostellut onko tuntemuksia (toivottavasti) hiukan tavallista enemmän työskentelevien munasarjojen kohdalla, en ole tuntenut mitään. Noin pääpiirteissään sanoisin, että olen kuitenkin melko hyvin perillä oman kehoni tuntemuksista. Nyt kuitenkin univajeissa (ja lääkepökryissä) suhtaudun kaikkeen nyt suurella varovaisuudella. Tulin mm. lukeneeksi munasarjakiertymästä. Tila kuulostaa siltä, että nyt enkä koskaan halua sellaista, nyt kaikista vähinten kun se todennäköisesti tulisi myös Suuren Toiveemme tielle.

Rinnalla kulkee nyt selvästikin pelko. En pelkää elää normaalisti mutta huomaan nyt varjelevani jo mukana kulkevia munasoluja aivan eri lailla suojellen. Teistä tulee kohta jotain hyvin arvokasta. Suojelu on varmaan jossain määrin hyvin tavallistakin; ei kai kukaan haluaisi riskeerata jos vain omilla pienillä ja hyvää tekevillä valinnoilla saa kasvatettua todennäköisyyttä sille, että kaikki menee hyvin.

Voi hyvin, minä!

Niin, ihan oikeasti sitä tänään itselleen toivottaa hyvää vointia. Kyse ei nyt ole siitä, että eläisin elämäni muille ja olen nyt pyytämässä sitä itselleni. Itse asiassa olen kuitenkin melko lailla hyvässä balanssissa sen kanssa, mitä otan itselleni ja mitä annan itsestäni. Arjen valinnoissani olen mielestäni terveellä lailla itsekäs ja joskus itsesuojelun paukahtaessa päälle - jääräpäisen itsekäs.

Mutta sanoilla on nyt eri kaiku. Hyvin ei tarkoita sitä, että olisi silmää (omaa vai puolison) mielyttävässä kunnossa, ei sitä, että leijuisin nirvanassa aamusta iltaan eikä sitä, että painaisin elämän stop-nappia ja keskittyisin turvaamaan pienten solujen kasvun.

Tämä on jotain paljon haasteellisempaa. Miten hoidan 7 tunnin ja 40 minuutin työpäivän kunnialla siten, etten
1) laiminlyö tarvetta juoda tai virtsata
2) laiminlyö tarvetta ruokaan، päiväkodissa kun syödään valitettavasti nopeasti ja sangen usein paikalta pomppien. Nyt kun ravinto menee omassa hassussa mielessä jo pikkuisellemme, tekisin mieluusti niin hyvin, että söisin rauhassa, nautiskellen ja pureskellen. Jäänee viikonloppujen ja iltojen varaan...
3) laiminlyö työtehtäviäni ja vastuutani ryhmässä kun ramppaan omilla menoillani uniaikaan ja jätän tiimin selviämään pitkään hereillä olevista lapsista, tauoista, siivouksestsa, aikaisin heräävistä pienokaisista ja palaan tekemään vuoron loppuun, mahdollisesti ilmoittaen jälleen uusista tarvittavista työaikajärjestelyistä/vapaista.

Miten hoidan työpäivän jälkeiset tunnit antaen aikaa itselleni, miehelle, sukulaisille (röyhkeästi laiminlyöty joukko rakkaita ihmisiä), kummilapsille  (tööörkeästi laiminlyödyt kaksi maailman ihaninta pientä ihmistä), ystäville, villakoirille (okei, kiitos miehelle, joka pitää nämä loitolla)...

Tämä Toiveemme on kaikkein tärkeintä nyt. Kuitenkin olen jostain syystä hiukan katkera siitä, että tuntuu, että laitan hetkeksi normaalielämän syrjään. Joko riuhdon kaikki velvollisuudet kuntoon tai luistan niistä, joko jännitän jokainen tanssitunti kiertymävaaraa tai muita vaurioita - tai unohdan nämä itseni toteuttamisen tarpeet. Olen oikeastaan hiukan kateellinen niille naisille, jotka elävät ilman näitä murheita. Kaikki me kuitenkin valmentaudumme vanhemmaksi tuloon siten, että siirrämme sivummalle myös omia tarpeitamme. Jotenkin sitä vain toivoisi - saisinko pitää henkireikäni vielä hetken, on tässä muutenkin jo kestettävää?

No, elämässä ei siis ole sitä stop-nappia jotein nämä päivät nyt osoittanevat kuinka saan elämääni sellaista seesteistä tasapainoa, jota nyt onnistuaksemme tarvitsisin. Nyt jos koskaan tarvitsen aina rauhaa tehdä päätöksiä, harkita ensin hyvin, toimia sitten. Intuitioon luottaminen on haastavampaa sillä se kertoo minun vaan painamaan sitä stop-nappulaa, keskittymään nyt luomaan hyviä ja stressittömiä soluja, jotka saavat kasvaa levollisten, levänneiden ja ravittujen, stressittömien solujen kehossa.

Toive on kulkenut kanssani pitkään

On jotain, mikä on kulkenut kanssani jo pitkään. Se on toive siitä, että saisin oman perheen, että tulisin äidiksi.

Joitakin vuosia sitten koin kovan kriisin tämän asian kanssa, elin silloin suhteessa miehen kanssa, joka nykyään kuuluu menneisyyteeni. Suhteessa hänen kanssaan elin minä ja kolmas pyörä, minun toiveeni ja tarpeeni. Kolmas pyörä oli sietämättömän suuri ja jo tuolloin toive valtasi alaa minusta. Nakersi itsensä sisälleni ja eli minussa. Tuossa suhteessa minusta ei koskaan tullut täyttä. Ei siksi, ettemme lopulta muodostaneet perhettä yhdessä vaan siksi, että en tuona aikana osannut hyväksyä itsessäni sitä naista, joka ei ollut kenenkään äiti. Jos ex-miehen oli vaikea hyväksyä toiveen läsnäoloa minussa, oli se toisinaan hankalaa minullekin.

Miksi palaan menneisyyteeni nyt, juuri nyt kun olisi niin valtavan tärkeää elää hetkessä, nauttia tästä ja suhtautua levollisuudella näihin haasteisiin, joita juuri nyt saamme elääkseemme. Ja toisaalta ottaa huoletta vastaan se lääketieteellinen apu, joka mahdollistaa yhteisen toiveemme nykyisen puolisoni kanssa.

Tänään entinen elämäni muistutti itsestään kun törmäsin entisen mieheni siskoon. Kotimatkalla muistin tuon miehen sanat, jotka hän sanoi kun jonain loputtomista kerroista puhuimme minun toiveestani ja tarpeistani. Tuolloin hän sanoi sanat, joita ei varmasti kukaan nainen halua eläessään kuulla. Hän pohti, että jos joskus haluaisikin lapsen, ei haluaisi sitä minun kanssani. Suhteessamme oli paljon sellaista, mikä ei toiminut ja en varmasti näyttänyt entiselle miehelle lempeintä ja hellintä, äidillisintä minua. Hän ei koskaan päässyt näkemään sitä puolta minussa. Olkoonkin, että noista sanoista on monia vuosia ja ymmärrän, että hän on ollut aivan rehellinen ja varmasti omalla tavallaan oikeassa, pitävät sanat varmasti ennen muuta sisällään sen, ettei hän halunnut ylipäätään jatkaa elämää minun kanssani. Toinen puoli totuutta on toki edelleen se, että hän ei nähnyt, että minusta tulisi hyvä äiti.

Tämän yhden keskustelun päättäneen lauseen kanssa elän edelleen. Elän sen epävarmuuden kanssa, mitä nuo sanat minussa aiheuttivat ja aiheuttavat. Ei varmaan ole kovin liioiteltua väittää, että jokainen ensimmäistään odottava vanhempi miettii "osaanko, pärjäänkö, onko minusta tähän". Kannan oman pohdintani lisäksi mukanani tuota toisen vahvistamaa viestiä.

Edes tuo  - suhde, lause, henkilö - ei onnistunut nujertamaan toivettani, tahtoani. Vuosien varrella olen yrittänyt oppia sietämään epätäydellistä itseäni (niin monella tavoin, että se olisi jo toisen blogin aihe), minua, joka en ole kenenkään äiti. Naista, joka ei täytä tehtäväänsä. Mainittakoon, että omassa elämässäni olen tämän kokenut myöhemminkin varsin raskaaksi asiaksi - olen tuntenut, että minun naisen kehoni olisi tarkoitettu kantamaan, synnyttämään ja hoivaamaan lasta, mutta en ole tässä onnistunut.

Toive kulkekoon mukanani nyt, kun se ei ole enää kolmas pyörä, loinen. Nyt toive on yhteinen, rakas ja tärkeä ja se saa olla osa suhdettammekin. Tästä niin kovin kiitollisena...

Jospa sittenkin

Minun ei pitänyt tehdä ajatuksistani julkisia, kirjoittaa ollenkaan, saati sitten kirjoittaa blogia.  Menneiden muutaman viikon aikana on kuitenkin matkan varrelle sattunut monta sattumusta, jotka tukevat sitä, että minäkin viimein onnistun tuntemuksistani jossain avautumaan.

Olen aikanaan terapiani istunut ja (hyvälle) terapeutilleni jo pienen omaisuuden kantanut. Se, että järjestelisin itseäni virka-aikaan ammattiauttajalle/terapeutille on tässä taloudellisessa tilanteessa ja aikakonkurssissa mahdottomuus. Vaihtoehtona se olisi muuten varsin houkutteleva. Että saisin taas olla kaivamassa nenäliinaa toisen jälkeen, olla hoivattavana, kuulla terapeutin tasapainottavat arviot siitä, kuinka analysoin omaa elämääni ja itseäni. Nyt tämä tie on kuitenkin kuljettu.

Vierelläni elävän miehen kestävyys kuunnella itkujani on rajallinen ja hänellä on toki omat murheensa. Mies löysi oman henkireikänsä ja väylän tunteiden ilmaisuun kirjoittamisesta. Ja tuntuupa toisinaan jopa siltä, että kirjoittaminen on ensisijaista verrattuna asioiden yhdessä puhumiseen.

Minulla on toki ystäviä, joista läheisimmät tietävät toiveestamme ja askelista, joita mieheni kanssa olemme ottaneet toiveen täyttämiseksi. Mutta, ystävätkin pysyvät ystävinä ehkä juuri siksi, että joskus maltan olla vuodattamatta koko kirjavan tunnetaakkani heidän kuultavakseen. Ja onhan toki niin, että ystävien elämässä on muutakin; matkoja, muita ihmissuhteita, lapsia, ikääntyviä vanhempia, arjen kiireitä ja kiireettömyyttä.

Ehkä siis sittenkin kirjoitan.

Annan nyt tunteiden tulla,
itku saa sumentaa minut.
Ilman lohdutusta selviän,
nyt kun paremmin ymmärrän itse.