Minun ei pitänyt tehdä ajatuksistani julkisia, kirjoittaa ollenkaan, saati sitten kirjoittaa blogia. Menneiden muutaman viikon aikana on kuitenkin matkan varrelle sattunut monta sattumusta, jotka tukevat sitä, että minäkin viimein onnistun tuntemuksistani jossain avautumaan.
Olen aikanaan terapiani istunut ja (hyvälle) terapeutilleni jo pienen omaisuuden kantanut. Se, että järjestelisin itseäni virka-aikaan ammattiauttajalle/terapeutille on tässä taloudellisessa tilanteessa ja aikakonkurssissa mahdottomuus. Vaihtoehtona se olisi muuten varsin houkutteleva. Että saisin taas olla kaivamassa nenäliinaa toisen jälkeen, olla hoivattavana, kuulla terapeutin tasapainottavat arviot siitä, kuinka analysoin omaa elämääni ja itseäni. Nyt tämä tie on kuitenkin kuljettu.
Vierelläni elävän miehen kestävyys kuunnella itkujani on rajallinen ja hänellä on toki omat murheensa. Mies löysi oman henkireikänsä ja väylän tunteiden ilmaisuun kirjoittamisesta. Ja tuntuupa toisinaan jopa siltä, että kirjoittaminen on ensisijaista verrattuna asioiden yhdessä puhumiseen.
Minulla on toki ystäviä, joista läheisimmät tietävät toiveestamme ja askelista, joita mieheni kanssa olemme ottaneet toiveen täyttämiseksi. Mutta, ystävätkin pysyvät ystävinä ehkä juuri siksi, että joskus maltan olla vuodattamatta koko kirjavan tunnetaakkani heidän kuultavakseen. Ja onhan toki niin, että ystävien elämässä on muutakin; matkoja, muita ihmissuhteita, lapsia, ikääntyviä vanhempia, arjen kiireitä ja kiireettömyyttä.
Ehkä siis sittenkin kirjoitan.
Annan nyt tunteiden tulla,
itku saa sumentaa minut.
Ilman lohdutusta selviän,
nyt kun paremmin ymmärrän itse.
Olen aikanaan terapiani istunut ja (hyvälle) terapeutilleni jo pienen omaisuuden kantanut. Se, että järjestelisin itseäni virka-aikaan ammattiauttajalle/terapeutille on tässä taloudellisessa tilanteessa ja aikakonkurssissa mahdottomuus. Vaihtoehtona se olisi muuten varsin houkutteleva. Että saisin taas olla kaivamassa nenäliinaa toisen jälkeen, olla hoivattavana, kuulla terapeutin tasapainottavat arviot siitä, kuinka analysoin omaa elämääni ja itseäni. Nyt tämä tie on kuitenkin kuljettu.
Vierelläni elävän miehen kestävyys kuunnella itkujani on rajallinen ja hänellä on toki omat murheensa. Mies löysi oman henkireikänsä ja väylän tunteiden ilmaisuun kirjoittamisesta. Ja tuntuupa toisinaan jopa siltä, että kirjoittaminen on ensisijaista verrattuna asioiden yhdessä puhumiseen.
Minulla on toki ystäviä, joista läheisimmät tietävät toiveestamme ja askelista, joita mieheni kanssa olemme ottaneet toiveen täyttämiseksi. Mutta, ystävätkin pysyvät ystävinä ehkä juuri siksi, että joskus maltan olla vuodattamatta koko kirjavan tunnetaakkani heidän kuultavakseen. Ja onhan toki niin, että ystävien elämässä on muutakin; matkoja, muita ihmissuhteita, lapsia, ikääntyviä vanhempia, arjen kiireitä ja kiireettömyyttä.
Ehkä siis sittenkin kirjoitan.
Annan nyt tunteiden tulla,
itku saa sumentaa minut.
Ilman lohdutusta selviän,
nyt kun paremmin ymmärrän itse.
No comments:
Post a Comment