Jos olenkin raskaana...

Viime keväänä jätin harmillisesti kesken harjoittelun tanssikisoihin eräässä ryhmässä. Se oli silloin oikea päätös sillä stressasin kovin sitä, että emme aikataulullisista syistä onnistuneet harjoittelemaan niin, että olisimme saaneet teostamme esitettävään kuntoon loppukevääksi. Silloin kuitenkin osa ryhmästä suunnitteli samaa teosta tämän kevään kisoihin. Kiemurtelin ja kaartelin. Syy, miksi en lupautunut, oli se, että toivoin kovin olevani siinä vaiheessa pienen lapsen äiti tai vähintään raskaana. No, toisin kävi...

Viime kesänä otin työstäni toimivapaata ja nyt teen määräaikaisuutta toisessa työssä. Syyt tähän olivat lukuisat mutta ajattelin tämän määräaikaisen paikan olevan paikka, jossa työpaineet eivät ole niin kovat ja psyykkinen kuorma olisi vähäisempää. Tätä toivoin sillä toivoin hyvinkin raskautuvani ja yritin valmistella tilannetta niin, etten olisi äärimmäisen kuormittavassa työssä raskausaikana. Taisi käydä juuri päin vastoin. Jo syyskuussahan selvisi, että luonnollisin menetelmin emme tule lasta saamaan. Jäkiviisaana voi todeta, että "omassa työssäni" ainakin aikataulujen sumplaaminen ja ajan raivaaminen klinikkakäynteihin ja operaatioihin olisi ollut helpompaa.

Alkusyksystä varasimme matkan loppuvuodeksi ja ajattelimme sen olevan viimeinen matkamme kahden, tai oikeastaan toivoimme kovin, että pieni olisi ollut jo matkalla mukana, kasvamassa sisälläni. Olin itse asiassa ehtinyt vahvasti visualisoida sen kuinka ylpeänä kuljen (ei vielä niin näkyvän) salaisen matkalaisen kanssa ja illalla lakanoiden väliin käpertyessämme mieheni silittää kasvavaa vatsaani. Seuraavaa matkaa suunnittelemme samoin ajatuksin, tai ainakin oma mieleni edelleen on kallellaan sinne, että raskaana olen ja tämä on hyvä huomioida myös matkan käytännön asioita suunnitellessa (kuten ruokavalio - olen siis kasvissyöjä ja koen, että aivan terveellisesti ja vauvalle turvallisesti voisin syödä vain kotona saadessani itse valmistaa ruokani niin, että siinä on kaikkea, mitä vatsassa kasvavan vauvan vuoksi tarvitsee). Olisi varmaan oman psyyken kannalta hyvä olla viemättä tällaisia ajatuksia kovin pitkälle, eihän tiedä kuinka monta "viimeistä matkaa vain pariskuntana" ehdimme vielä tekemään. Mutta se toive, se on niin voimakas, että se värittää kaiken arjesta juhlaan.

Naistenpäivänä lähdimme miehen kanssa ulkoilemaan. Kuljimme ennen raittiseen ilmaan ampaisemista kauppakeskuksen läpi. Mies ehdotti, että olisimme voineet käydä katsomassa minulle jotain uutta kaunista alusvaateliikkeestä. Arvostin elettä mutta kieltäydyin vedoten siihen, että jos kohta olen raskaana, kokoni varmaankin muuttuu ja upouusien hepeneitten käyttöikä jäisi lyhyeksi. Tämä harmittaa jo nyt sillä tässä emotionaalisessa tuhotilassa olisi tietenkin mukavaa jos olisi edes jotain sievää päällä.

Mainittakoon, että edellisessä suhteessani harrastin aivan tätä samaa ja näiden ajatusten kanssa on nyt siis tullut elettyä jo hyvä tovi. Yllä vain muutama esimerkki tilanteista, joissa valmistautuminen (ja pettyminen) raskauteen on kaventanut elämää. Hyvä muistutus itselleni - jatkossa EI NÄIN! Tällainen ajattelu ei varmaan lopu jollen itse tätä lopeta.

Ps. Kiitos Pienelle paikka vapaana -blogin Keksille, joka inspiroi tähän kirjoitukseen. Minulle kirjoitus muistutti siitä, että on uskallettava elää näiden vahvojen toiveidenkin keskellä.