Ohikiitävä hetki, jolloin iloitsin siitä, etten ole raskaana

Näinkin voi siis käydä. 

Viime viikolla kiittelin yöunista, nukuin kolmena perättäisenä yönä 6 tuntia tai yli ja näytti siltä, että hyvä kierre olisi päässyt alkamaan. Nyt olen aika lailla lähtöruudussa taas. Töihin palasin maanantaina sillä väsymystä en tunne ja ilmeisesti reaktiot alkavat olla jo normalisoitumassa eli jonkunlainen havainnointikyky pelaa. 

Tästä tosin päinvastainenkin todiste eiliseltä. Töihin polkiessani tuttua reittiä, heitin matkalla ylimääräisen voltin sillä kaikessa viisaudessaan jotkut haluavat pitää huolen siitä, että pyöräilijöiden matkat sujuvat hankalimmalla mahdollisella tavalla. Pyöräilijänhän tulee käyttää pyörätietä jos samansuuntainan pyörätie on merkattu ja ajoväylällä ei tuolloin saa ajaa, olkoonkin, että se olisi välillä turvallisempi ja ns. taloudellisen ajamisen kannalta parempi vaihtoehto. No, itse olen jo pitkään kiertänyt tätä sääntöä eräässä paikassa, jossa alamäen jälkeen olisi otettava turhan jyrkkä kurvi. Vaihtoehtona olen pitänyt sitä, että ajan ajoväylälle kahden betoniporsaan välistä ja saan vältettyä tuon turhan tiukan mutkan. Nyt sitten eilisen matkan pysäytti betoniporsaiden välille pultattu metallikaide. Tämän korkean kaiteen huomasin kun oli jo liian myöhäistä ja täräytin itseni ja fillariparkani ilmalentoon. 

Raajoissa tunto ✓

Silmät tomivat ✓

Jalat kantavat ✓

Ja näiden tsekkausten jälkeen näpersin ketjut paikoilleen ja pyörän takaisin ajokuntoon. Itkin jatkaessani matkaa osin shokki-itkua mutta osittain myös siitä ilosta, etten vahingoittanut muita. Olisi ollut anteeksiantamatonta jos mukanani olisi ollut jo pieni ihmisen alku. Hyvä muistutus tämä oli itselleni sen (toivottavasti joskus vielä toteutuvan) ajan varalta kun olen raskaana - varovaisempi on oltava. Olen kai viime päivinä ollut muutenkin tapaturma-altis sillä mustelmia ja ruhjeita on tullut enkä jälkikäteen edes osaa sanoa, mistä moiset ovat tulleet...