Normipäivä vai sankaritekojen aikaa?

Maarian postaus punktiopäivästä toi mieleeni viime viikonlopun mietteitä. Silloin oma punktioni oli jo takanapäin ja viikonloppuna oli taas tilaa ja aikaa uusille ajatuksille.

Silloin miehenikin totesi pariin kertaan, miten ylpeä on minusta ja miten onnellinen, että olen jaksanut käydä läpi tällaisen ruljanssin, jota välttämättä en noin muutoin olisi tullut tarvinneeksi, tullakseni raskaaksi. No, sattumalta tarvitsi, sillä  juuri hänet olen rinnalleni valinnut ja tämä oli meille ainoa keino. Ja jollei lasta näinkään ala kuulua niin meillä on varmaan sitten muita keinoja mutta yhteiseen biologiseen lapseen tämä oli se polku, jota oli kuljettava.

Niin, voin siis huonosti ennen punktiota. Vaikka kuljetin mukanani aivan surullista määrää rakkuloita ja ne olivat varsin heikon kokoisia monet ja näin ollen kypsiä saatiin vähän, oli tunnelma jo aika hurja alavatsan alueella. Olossa tosin oli vaiheita, mentiin kuin vuoristoradassa, välillä pingotti enemmän ja välillä vähemmän. Jonain päivinä (jollen olisi ollut hyvin herkkä kaikelle eteenpäintaivutuksille) mietin jo, tapahtuuko siellä oikeita asioita. Itse asiassa irroituspiikkipäiväkin meni hyvin ja aivan tuskaista olo oli itse punktiopäivänä aamulla.

No sitten, tulin lukeneeksi muiden blogeja ja olin kuullut jotain hoidoista ystävättäreltäni, joka on IVF:iäkin käynyt läpi jo useamman. Hän ei koskaan muistellut huonovointisuutta tai tukalaa oloa, joka siivitti omaa elämääni parin viikon ajan. Blogeissakin hehkutettiin hyvää oloa tilanteissa, joissa naisilla kasvoi huomattavan parempi määrä ja suurempia rakkuloita, kuin omani.

Luomulapselle ei "ole kivaa" kun täytyy piikittää hormooneja ja napsia jos sun mitä pilleriä mutta kasvissyöjänä olen tottunut käyttämään jonkun verran ylimääräisiä vitamiineja ja ravintolisiä. Tämä nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ja on totta, että ankeaan tunnelmaani sekoittui se, että jätin tanssin aika varhain. Osittain siksi, että tuntemukset eivät sallineet tanssia ja osittain siksi, että olin googlannut liikaa ja osunut niille jenkkifoorumeille... Eli sinne, missä näiden asioiden kanssa ollaan takuulla ylivarovaisempia. Suurin piirtein kaikki on kielletty koko hoitosyklin ajan, jottei vaan mikään menisi pieleen...

Punktiossa lääkärini ja hoitajat olivat todella ihania, niin helliä otteissaan ja sanoissaan kuin vaan on mahdollista. Se oli todella koskettavaa ja varmasti osa itkusta tuli ihan siksikin. Oli niin hoivattu olo, siinä haarat auki... Hoivalla jaksoi yli punktion (joka ei siis ollut kivulias muutoin kuin vasemmalta hiukan) mutta jälkikäteen se hävetti. Että pitikö minua nyt niin tsempata, rohkaista ja hoivata sellaisessa tilanteessa, mistä naiset yleensä selviävät ihan ilmeenkään värähtämättä? Alkoi tuntua nololta valittaa kiputiloista ja siitä, miten hoito rajoitti elämää. Tuleehan toki raskaus ja äitiys ja perhe-elämä laittamaan paljon rajoja siihen, miten ja mihin käytän aikani. Nyt vaan tuntui siltä, että olisin ehkä tarvinnut jonkun rakkaista harrastuksistani pitääkseni pääni jotenkin kunnossa. Ja ehkä saadakseni paremmin unta.

On ihan selvää, että mieheni arvostaa tätä, että jaksoin läpi tämän ensimmäisen hoidon mutta jotenkin takaraivossa jyskii sekin, että ehkä hänkin odotti parempaa lopputulosta. Ja vähemmän valitusta. 

Jotain normaaliakin

Onneksi tähän elämään mahtuu nyt myös olon parannuttua ihan tavanomaisia asioita. Minulla jatkuu vielä hyppy-ja vartalonkiertokielto eli harrastukset saavat vielä odottaa mutta jokin jo asettuu uomiinsa. Viime yönä nukuin jo viisi tuntia ja voimat pääsivät vähän palautumaan.

Mies yritti päivällä lääkäriltä urkkia kiertoteitse, että onko liikuntakielto muilta osin vielä voimassa ja koska paikalla oli vielä hoitajia niin itse selvensin, että onko tulehdusriski vielä olemassa. Muuten olisin kyllä kysynyt ihan suoraan ja kiertelemättä. Ehkä olemme päässeet tavallaan aika helpolla sillä intiimielämäämme ei ole kovin kummemmin ronkittu eikä siihen puututtu eli omankaan lääkärin kanssa ei ollut tullut tavaksi puhua yhdynnöistä. Poikkeuksena tietenkin alkuvaiheen spermanäytteisiin valmistautumislakot ja tauot miehen kivesbiopsioiden vuoksi. No, tulehdusriskiä kuulemma ei enää ole ja käytimmekin miehen kanssa tilanteen hyväksemme. Minun vointini kun ei juurikaan sallinut kovin intiimiä kanssakäymistä siinä vaiheessa kun kehoni toimi laboratoriona.

Nyt seksi on taas nautinnollista mutta ihan kamalasti ei vieläkään uskalla hurvitella. Ilmeisesti rakastelua kuitenkin voidaan pitää ihan hyvänä myös alkion kiinnittymisen kannalta, sperman joidenkin ainesosien kerrotaan tukevan kiinnittymistä. Ei kai tällä kuitenkaan siittiöitä tarkoiteta? Niitähän meillä ei nimittäin spermassa tavattu...No, ei sovi nyt myöskään riskeerata sitä, että kohtu supistelisi ja alkion mahdollisuudet tarrautua heikkenevät. Minun orgasmini ovat siis toistaiseksi pannassa.

Jollain lailla tuntuu, että voi koitua jossain myöhemmässä vaiheessa turmiokseni, kun en vieläkään osaa mieltää meitä lapsettomina (jos yrityksemme jatkuu ja jatkuu ja varsinaisen odotuksen alkuun ei päästä), mutta nyt tässä ajassa ennen raskaustestiä voin ajatella, että olemme kuin kuka hyvänsä lasta toivova pariskunta. Kaikki varovaisuus, jännitys, unelmointi, hellien ajatusten lähettäminen kohdun suunnalle...kaikki nämä varmaan tavalla tai toisella kuuluvat tähän vaiheeseen kun lasketaan päiviä siihen, että on jollain lailla järkevää tehdä raskaustesti. 

Nyt(kö vasta?) jännittää!

Kuljetan ylpeänä mukana yhtä alkiota, tai ainakin toivon niin. Tänään iltapäivällä katetri kävi sisälläni ja labra vahvisti alkiokatetrin palautuneen heille tyhjänä. Eli nyt sitten jännittämään, piinailemaan? Ihanko oikeasti. Mietin vaan, mitähän olen mahtanut tehdä viimeiset pari viikkoa; muistanko piikittää oikein, syönkö oikein, nukunko oikein, liikunko oikein, lepäänkö oikein, ajattelenko oikein, tunnenko oikein? Onko kaikki kunnossa ja sopivasti jotta saisin sopivan (ei liian vähän muttei myöskään liian paljon) määrän rakkuloita kasvamaan? Sopivasti niin, että rakkulat kasvavat sopiviksi, kypsyvät mutteivät puhkea? Sopivasti niin, että onnistuneet yksilöt saadaan punktiossa poimittua? Sopivasti niin, että turvallisesti palaudun punktiosta ja etenkään oikukas vasen munasarja ei pääse kiertymään? Sopivasti niin, että kohtuni on vastaanottavainen alkiolle, jos sellaisia saadaan aikaiseksi? 

On siis piinailtu jo ennen piinapäiviä. 

Nyt kuitenkin, matkassa on yksi alkio ja kaksi saatiin pakastettua! Olo on helpottunut, onnellinen!

Tervetuloa, alkio!

Juuri nyt kehon tuntemukset ovat rauhoittuneet. Nyt en vain "kuuntele kehoani" ja painu tanssitunnille vaan kiltisti odotan ja ymmärrän, että tulehdusriski on kohonnut, vaikka vointini on hyvä. No, yksi uusi tuntemus on, kipua polvitaipeissa. Laitoin tämän aika nopeasti jonkun ottamani mömmön sivuvaikutukseksi, ilman parempaa tietoa. Olen normaalipainoinen (165cm/57kg) eli mitään hirveää rasitusta nivelille ei nytkään pitäisi tulla.

No, tänään olen taas hikipäässä googlannut ja yrittänyt selvittää miten saisin kohtuni mahdollisimman vastaanottavaiseksi alkiolle. Ja ha, stressin välttäminen on edelleen haastavaa kun emme yhtään tiedä mitä niille meidän soluillemme siellä maljalla kuuluu. Toivottavasti saamme ainakin yhden hyvän alkion siirrettäväksi!

Punktio

Oma toimenpiteeni oli perjantaina klo 11.30, minkä vuoksi aamu tuntui PITKÄLTÄ. Kotona en saanut enää tehtyä juuri mitään järjellistä. Ajattelin ruokaa ja jännitin toimenpidettä. Lähdinkin sitten hyvissä ajoin kohti klinikkaa.

Klinikalla sain esilääkkeen, jonka nappasin puoli tuntia ennen operaatiota. Sitten istuin odotustilassa ja näennäisesti luin kirjaa mutta enhän siinä juuri edennyt kun tavasin samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Mies tuli lyhyen työpätkänsä jälkeen (oli aamulla käynyt omassa operaatiossaan) myös klinikalle ja saimme viime hetket odoteltua yhdessä.

Rakon tyhjentäminen oli työlästä ja vähän kivuliastakin kun alavatsan lihakset olivat aika lailla pois pelistä ja ei oikein tohtinut painaa vatsaa (mitä joskus teen kevyesti jos haluan rakkoni aivan tyhjäksi). Lepohuoneessa sonnustauduin kietaisuhameeseen ja ylipolvensukkiin (olen herkkä kylmälle)  ja sain onneksi pitää päälläni myös pitkähihaisen neulepaitani.

Pian meidät ohjattiinkin toimenpidehuoneeseen. Olin siellä kerran aikaisemmin käynyt ultrattavana sillä vasen munasarjani aika oikukkaasti piiloutuu ja suostuu ultrassa näkyviin vain pienten kommervenkkien avulla. Ensin alapää "pestiin" eli pyyhkeellä pyyhittiin ulkopuolelta ja levittimen levittäessä emätintä, vähän pyöriteltiin jollain puhtaaksi emätin. Se kuulemma on monista kivuliain osa. Minulla se ei tuntunut kovin kivuliaalta, yläpintaa pyyhittäessä tosin epämielyttävältä. Mutta sen kesti helposti. Sitten vasempaan käsivarren ympärille systeemit mittaamaan verenpainetta ja sykettä ja oikeaan kämmenselkään kanyyli lääkeannostelua varten. Suonetkin minulla on aina välillä piilossa, niin nytkin. Pieni suoni löytyi ja hoitaja laittoi siihen lasten kanyylin (!). Pyysin kuitenkin aikuisten lääkeannosta ja sainkin... Pian saapui lääkärinikin ja hän antoi käskyn lääkkeen laittamisesta. Hän sanoi lääkkeen vaikuttavan nopeasti mutta ei minulla siitä sen ihmeempiä tuntemuksia tullut kuin hiukan pistelyä käsiin. Kivun se onneksi kuitenkin vei sillä itse toimenpide ei minusta ollut kivulias.

Ensin käytiin oikealla puolella ja sieltä saatiin kaikki tyhjäksi yhdellä pistolla. Kaiken kaikkiaan kivuton ja ihan ok tunnelma. No, mutta sitten vasen... Tässä kohtaa taisin itkeä tirauttaa, suurelta osin varmasti jännityksestä mutta lääkettä tuupattiin hiukan lisää. Hoitaja löysi pitkän painelun jälkeen oikean kohdan ja vasenkin munasarja saatiin näkyviin. Sitä piti sitten vielä painaa niin, että se saatiin lähelle kohdun seinämää, jottein neulalla olisi tarvinnut lähteä kovin pitkää matkaa sohimaan. Vasemmalle puolelle piti mennä kaksi kertaa, joista jälkimmäinen tuntui jonkun verran ikävämmältä. Sinne jäi pari pientä rakkulaa pyörimään mutta niistä ei kuulemma huolta, niihin ei vaan päästy enää helposti käsiksi.

Punktion jälkeen lääkäri vielä tarkisti pikkulantion tilanteen ja siellä näytti ihan hyvältä ja rauhalliselta, ei vuotoja ja jonkun verran asiaankuuluvaa nestettä mutta ei mitään huolestuttavaa.

Toimenpiteen jälkeen hoitaja ja mieheni saatteli heräämöön. Siellä lepäsin tovin ja rupesin melko pian kärkkymään aamulla tekemiäni eväitä. Pahoinvointiriskin vuoksi odottelin kai 30 min operaation päättymisestä ennen kuin ryhdyin murkinoimaan. "Lähtölupa" tuli klinikan hoitajalta, joka hänkin toi meille suolakeksejä, keksejä ja mehua.

Pian pääsimmekin taas tapaamaan lääkäriäni. Selvisi, että munasoluja minulta oli saatu vain seitsemän. Olin itse pettynyt määrään mutta vielä ei voi tietää miten niiden käy. Toivottavasti saamme ainakin sen yhden hyvän alkion! Eilen iltapäivällä lähetimme mielessämme terveisiä klinikan laboratorion suuntaan, jossa solumme kohtasivat toisensa. Toivottavasti siellä on nyt kaikki hyvin - selviää maanantaina jo, meillä kun mennäänkin aikaisemmista suunnitelmista poiketen lyhyellä viljelyllä. Toivottavasti uni nyt tulee jännityksestä huolimatta!

Voimia ja tsemppiä kanssasisarille, nyt on muutamakin pariskunta, joissa mennään aika samassa aikataulussa. 

Punktiopäivän jännitystä

Nyt se sitten viimein on - odotettu toimenpidepäivä. Mies on nyt jo hoitamassa omaa osuuttaan, minun vuoroni on ennen puoltapäivää. On vähän mälsää, että vaikka valvoin neljästä alkaen, en älynnyt käyttää mahdollisuutta hyväkseni ja syödä jotain ennen puoli kuutta. Saamassani ohjeessa sanotaan, että syöminen ei ole hyväksi toimenpidettä varten annettavan lääkkeen vuoksi, ilmeisesti voi aiheuttaa pahoinvointia. Jos olisin aivan varma, että se on ainoa syy niin ottaisin ehkä riskin ja nappaisin appelsiinin mutta nyt en ehkä ota riskejä...

Lääkäri ounasteli irroituspiikistä tulevia kipuja eiliselle mutta eilen oli onneksi vielä aika kivuton päivä, muuten työpäivä olisi ollut aika tuskainen. Sen sijaan tänä aamuna on jo tuntemuksia, lähinnä sellainen jatkuva juiliminen, nyt tulee sellaisia viiltäviä yhtäkkisiä kipuja vähemmän.

Ja niin, kohta mennään...

Tänään ei ollut ihan helppo päivä...

Eilen illalla tulin valvoneeksi myöhään mutta en ainoastaan siksi, että stressasin sitä mitä todennäköisesti väärin annostelemaani hormonia. Mies tuli töistä kotiin lähempänä puoltayötä ja koska tiesin, että jos olisin nukkunut pätkän ennen hänen tuloaan, en olisi nukkunut loppuyöstä. Niinpä hänen hoitaessaan iltatoimia otin (ilman lääkärin määräystä) tavallista suuremman annoksen nukahtamislääkettä, turvallisen rajoissa vielä, tietenkin.

No, uni oli sitten tullut jossain vaiheessa, ehkä tunnin rimpuilun jälkeen. Herätyskello oli armoton klo 5.50. En muista mitään tästä aamusta. Töihin kuitenkin selvisin ja siinä vaiheessa olen oletettavasti ollut vähän paremmin hereillä. Jaa, ehkä parempi, etten oleta mitään siitäkään.

Tein pitkän työpäivän mutta kotiin tullessani mies ei ollut vielä tullut kotiin. Kotona ahdisti, itketti ja löllöksi muuttunut kroppa ällötti. Pakkasin tavarat ja lähdin tanssitunnille - linsailemaan. Kun ei tee täysillä, ei tanssikaan vapauta niin kuin tavallisesti. Nyt lintsasin kaikesta voimasta, kierroista, hypyistä... Sarjaa tehdessä itketti ja jouduin lopputunnista jättämään pari kierrosta tanssimatta kokonaan,  ahdisti niin vietävästi, etten muista milloin viimeksi olisi tuntunut niin pahalta.

Kotona hoidettuani ensin muita töitä totesin miehelle, että käydään läpi hoidon suunnitelma ja ohjeet. Pyysin miestä hakemaan klo 23.30 tänä iltana otettavan piikin, jotta voisimme tarkistaa sen olevan kunnossa, jottei tulisi tarvetta lähteä päivystävään apteekkiin. Mies huikkasi jääkaapilta, että "ei täällä mitään sellaista ole". Minulla pomppasi stressikäyrä kattoon välittömästi ja ilta sen jälkeen on sujunut myrskyisissä merkeissä. ..

Terävällä esineellä

Luonnoksissa on odottelemassa keskeneräiset muistiinpanot hoidoista ja lääkkeistä ja siitä, mitä tämä kaikki on jo tässä vaiheessa tullut maksamaan. Ja hiukan tietoa mm. kelan lääkekatosta niille, jotka ovat riittävän viisaita siihen, että tilanteen salliessa muistavat lääkekattokertymän. Mainittakoon jo nyt, että minua muistutti lääkekatosta oma hyvä ystäväni silloin, kun hoidot olivat vielä edessäpäin, emme tienneet hoitomuotoa ja yksityiskohtia ja todennäköisesti kuvittelin, että "eihän meille nyt varmaan niin paljon niitä lääkekuluja tule".

No, nyt on kuitenkin jotain painavampaa vielä mielessä ennen sitä. Jatketaan sitten noista "saako tästä edes puhua" -aiheista sitten myöhemmin.

Toimenpidepäivä lähestyy ja ensimmäisenä siitä muistuttaakin jo huomenna otettava irroituspiikki. Nyt punktio on alkanut kyllä hieman myös jännittää, lähinnä tuon vasemman munasarjani haastavan sijainnin takia. Minulle ei kerrottu (enkä viitsinyt jäädä kyselemään, näköjään murehdin ja vuodatan täällä mielummin ja ihan oikeasti, olin shokissa kun selvisikin, että toimenpide tosiaan on jo saman viikon perjantaina. Ei siinä jäänyt omille ajatuksille tilaa!)  tuleeko tämä tarkoittamaan jotain itse operaation kannalta. Tuleeko operaatiossakin hoitaja työntelemään vatsaani, jotta sarjat ylipäätään löytyvät vai mitä oikein tapahtuu. Pelkään todennäköisesti nyt kaikkea, mikä on mahdollista ja kaikkea, mikä ei edes ole mahdollista, saati odotettavissa. Se kuitenkin on suuri huoli, että kai sieltä vasemmalta saadaan myös turvallisesti imaistua rakkulat mukaan.

Ja vielä. (VÄSYNEESEEN) tajuntaani tärähti juuri hormonihoidon annostaulukkoa tutkiessani, että tämän päivän annoksena on ollut eri kuin tavallisesti. Tapanani oli jakson aikana, että laitan vessan peiliin muistutuslapun erikokoisesta annoksesta mutta tänään ei ollut lappua ja pelkäänpä pahoin, että olen pistänyt väärän annoksen. Nyt en tiedä mitä tehdä. Huomenna tietenkin soitan klinikalle mutta nyt kyllä pelottaa että tuli mokattua tavalla, jota on vaikea enää paikata!

Väsyneenä virheiden määrä kasvaa mutta tämä on nyt aika anteeksiantamatonta. Tällaisen jälkeen sitä ei kai ole hyvät yöunet maittaneet kenellekään vaikka lepo olisi kyllä nyt enemmän kuin tarpeen!

Punktiopäivä tiedossa!

Aamu alkoi jälleen ultralla, jota taasen jännitin. Koska viikonloppuna ei enää ollut tajuttomia kipuja, aloin jo epäillä, että nyt alhaalla ei tapahdu sitä, mitä olisi syytä tapahtua. Lisäksi jännitin myös sitä miten vasen munasarja näkyy, se kun on ollut aikalailla piilosilla ultrissa.

Aikamoista metsästystä se olikin mutta sekä vasemmalla, että oikealla oli viisi kohtuullisen kokoista kasvamassa. Itse olin pettynyt määrään (5+5) mutta lääkäri arvioi sen riittävän. Jaa niin, vasen munasarjani on ilmeisesi aika ylhäällä.Ensin lääkärini kokeili ihan tavanomaista ultraa, sitten vatsanpeitteiden päältä ja lopuksi kipaisimme vielä toimenpidehuoneen puolella, jossa asento oli hiukan eri, koivet ylhäällä. Paikalla sattui olemaan myös hoitaja ja hän paineli vatsaani varsin intensiivisesti ja tällä kahden naisen ponnistuksella saatiin näkyvyys. Sen verran harjaantunut omakin silmä on jo bongaamaan noita mustia pisteitä, että kieltämättä ilahduin nähdessäni elämää vasemmallakin! Kyyneleet tulivatkin ehkä osittain myös siksi. Jossain kohtaa painelu oli myös suhteellisen kivuliasta ja pidätin kyyneliäni. Pato kuitenkin aukesi kun hoitaja ja lääkäri kysyivät "sattuuko". Nyt kyyneliin sekoittui tuon kivun lisäksi varmasti myös pieni helpotus ja keskiviikosta jatkuneen unettoman jakson kuorma.

Näiden löydösten jälkeen lääkärini teki suunnitelmaa lääkityksen jatkumisesta ja toimenpidepäivästä. Toimenpiteelle on nyt varattu perjantai. Silloin mies marssii ensin piikitettäväksi ja hiukan ennen puolta päivää on minun vuoroni. On sanottava, että vaikka luotan lääkäriini ja muuhun hoitohenkilökuntaan kuin kiveen, pelkään kyllä vasemman puolen punkteerausta jos sarjani tosiaan lymyilevät haastavassa paikassa.

Jaa niin, edellinen saattaa siis kaivata selitystä. Selvittänen tilanteemme lyhyesti "Kuka,ketkä?" -osioon...

Jarrua!

Tänään alkoivat Orgalutran-pistokset ja jälleen uudet tuntemukset. Tässä ruiskussa neula on Gonal F:n kynän neulaa kookkaampi (vai sattuikohan minulle tylsä neula) ja koin aamulla kylmänhikisiä hetkiä yrittäessäni survoa neulaa ihon läpi. Iho jousti kauniisti varsin pitkään - kunnes riittävää voimaa käyttäessäni sain sen upotettua rasvamakkaraani.

Pistoksen jälkeen tuli kylmä hiki ja jalat pettivät alta. Näin oli käynyt n. viisi minuuttia aiemminkin, yrittäessäni pistää ensimmäisen kerran ja mies oli tullut vierelle avuksi. Hän hoiteli ruiskun neularoskikseen ja lääkkeet paikoilleen minun toipuessani lattialla. Ihana mies minulla <3 Hän aina toistaa, että mieluusti ottaisi osan näistä toimenpiteistä ja tuntemuksistani kannettavakseen. Näin epäilemättä on, mutta tässä vaiheessa arvostani sitä, että hän auttaa minua kaikin mahdollisin tavoin. Miten vain kuvitella saattaa ja sitenkin, mitä en edes osaa kuvitella.