Soutaa, huopaa...

Viikonloppuna mies siivosi ja minä sotkin. Juuri vaihdetuille lakanoille jätin heti lauantaina naurettavat veriviirut. Ei siis oikeaa vuotoa mutta sellaiset sotkut että lakanapyykkiä pestiin tuplasti. 

Mitään ei sitten tapahtunut koko lauantain aikana enää ja kuppiin jäi yöllä vain hailakka rusehtava väri. Sunnuntaina, kaikessa viisaudessani tein vielä ovulaatiotestin varmistaakseni, ettei vuoto ollut ovulaatioon liittyvää (minulla ei koskaan ole ollut veristä vuotoa ovulaation aikana). Ei ollut. Ei mitään kipuja tässä vaiheessa. Sunnuntaina sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että jotain sisältä oikein kaivamalla saa ongittua. Ja ei kun lakanoiden suojaukseen  - vain todetakseni, että onnistuin väistämään suojatut kohdat ja tahrimaan lakanat jälleen. Parhaalla tahdollakaan vielä sunnuntai-iltapäivän meininkejä ei voinut kutsua kuukautisvuodoksi. 

Tunnelmat tuossa vaiheessa: "Oliko tämä nyt tässä?"  "Oliko tämä nyt vuoto vai ei?" "Mitä kehossani tapahtuu?" Ja näissä tunnelmissa varasin ajan aivan tavalliselle gynegologille kun ei klinikan omalle lääkärille saanut sopivaa aikaa. 

Kului tovi ja vuoto alkoi. Kivut alkoivat lievinä ja vasta yöllä oli varsinaisesti kivulias olo. Peruin gyneajan ja tänään soitin varatakseni ajan klinikan omalle lääkärille. Eniten kai omasta toiveestani tätäkin pasia yritetään luonnolliseen kiertoon, toivottavasti kehoni nyt jaksaa toimia niin kuin sen on tarkoitettu. Eli ultraan menen vasta kiertopäivänä 10 (ohje oli mennä kp 10-12 ja minulla on siis pitkähkö kierto) ja sitten vaan toivotaan, että ovulaatio löytyy ja että limakalvo kasvaa sopivaksi siirtoa varten. 

Nyt on käytössä öljyt, greippimehut ja ubikinon limakalvoa paksuntamaan. Ja huomenna vyöhyketerapiaan (unettomuuden vuoksi ensisijaisesti), jossa tietenkin mainitsen myös tämän valmistautumisen pasiin ja limakalvon paksuttamistoiveen. 

 

Otan vastaan myös mahdolliset huuhaavinkit ja olen aika lailla valmis kokeilemaan kaikenlaista (mielellään lääkkeetöntä ja ehdottomasti laillista:D). 

Kiertopäivä 41

Periaatteessa ei olisi tuon enempää sanottavaa - ahdistaa ja tuntuu kurjalta, että pas:iin pääsy vaan venyy ja venyy. Tässä kuluvassa kierrossa siis paitsi kyllästyin pissaamaan tikulle ja odottamaan ovulaatiota, en pitänyt hyvänä, että siirto olisi tehty nyt kun kroppa on niin sekaisin unettomuudesta. Jos jotain niin haluaisin pienellemme hyvän alun.

Kuukautisten odotusta siis, edelleen. Tämä alkaa kuulostaa elämältäni pari vuotta sitten, jolloin tämä olisi ollut aivan normaali kierto tai yhtä normaalia oli, että kuukautiset saattoivat jäädä pois puoleksikin vuodeksi, ilmeisesti stressin takia. Muuta syytä en jälkeenkään päin keksi.

Nyt syy on ilmeisesti unettomuus, olen alinomaan todella väsynyt enkä usko, että hormonitoiminta tykkää tästä hyvää. En ole laihtunut eli paino on varmaan hyvinkin 57 ja 60 välillä (ei vaakaa eli en tiedä tarkasti) , nyt todennäköisesti lähempänä pyöreää lukua. Nyt väsyneenä on tehnyt paljon enemmän mieli makeita herkkuja ja vaikka olen yrittänyt pitää hyvää ateriarytmiä, on esimerkiksi työssä kiskottujen lounaiden laatu ollut vaihtelevaa ja riippunut täysin siitä minkä verran jaksan käyttää aikaa ruoanlaittoon. Viime päivinä se on ollut todella vähäistä ja lounas on saattanut olla puuro tai kaupasta mukaan napattu mikrokeitto. Ei hyvä. Kostautuu sillä, että himoitsen vähän kaikenlaista makeaa ja annan nyt halujen viedä. No, ainakaan en pääse laihtumaan, mikä ilmeisesti on ainakin kerran historiassani ollut kuukautisten poisjäämisen syy.

Nyt vaan toivoisin, että saisin tämän unettomuuskierteen katkaistua. On ahdistavaa tietää, että stressitasojen laskeminen ja riittävän unen saanti voisi varmasti vaikuttaa myönteisesti tähän hormonitoimintaankin. Ahdistavaa siksi, että tiedän sen niin hyvin mutta niin monia keinoja kokeiltuanikaan en vaan onnistu pääsemään tästä mihinkään! Ilmeisesti pitkä sairausloma auttoi jonkun verran, sen aikana verenpaineet tulivat normaalilukemiin ja leposykekin jo seitsemäänkymmeneen. Töiden alettua verenpaine on pysynyt kohtuullisissa lukemissa mutta syke huitelee 80 ja 90 välillä, siis levossa. Jollekin lähellä 80 oleva leposyke olisi jo hyvä mutta tässä yksilölliset erot ovat suuret, minulle se on roimasti koholla.

Onneksi tämä ei ole koko totuus. Töissä lapset ovat aivan ihania - edelleen ja kotona mies on ihana ja rakastettava, aina.  Muutaman viikko sitten riitelimme ja se sumensi myös maailman hetkeksi mutta onneksi arkemme jatkuu taas onnellisena. Siitä, että suhde on hyvä, saa kyllä voimaa ja iloa jokaiseen päivään. Ystävät ovat olemassa ja olen jaksamiseni rajoissa pitänyt yhteyttä - valitettavasti minusta on tullut vähän vetäytyvä ja aloitekyvytön nyt kun tuntuu, ettei vaan jaksa, edes mitään mukavaa.

Jos olenkin raskaana...

Viime keväänä jätin harmillisesti kesken harjoittelun tanssikisoihin eräässä ryhmässä. Se oli silloin oikea päätös sillä stressasin kovin sitä, että emme aikataulullisista syistä onnistuneet harjoittelemaan niin, että olisimme saaneet teostamme esitettävään kuntoon loppukevääksi. Silloin kuitenkin osa ryhmästä suunnitteli samaa teosta tämän kevään kisoihin. Kiemurtelin ja kaartelin. Syy, miksi en lupautunut, oli se, että toivoin kovin olevani siinä vaiheessa pienen lapsen äiti tai vähintään raskaana. No, toisin kävi...

Viime kesänä otin työstäni toimivapaata ja nyt teen määräaikaisuutta toisessa työssä. Syyt tähän olivat lukuisat mutta ajattelin tämän määräaikaisen paikan olevan paikka, jossa työpaineet eivät ole niin kovat ja psyykkinen kuorma olisi vähäisempää. Tätä toivoin sillä toivoin hyvinkin raskautuvani ja yritin valmistella tilannetta niin, etten olisi äärimmäisen kuormittavassa työssä raskausaikana. Taisi käydä juuri päin vastoin. Jo syyskuussahan selvisi, että luonnollisin menetelmin emme tule lasta saamaan. Jäkiviisaana voi todeta, että "omassa työssäni" ainakin aikataulujen sumplaaminen ja ajan raivaaminen klinikkakäynteihin ja operaatioihin olisi ollut helpompaa.

Alkusyksystä varasimme matkan loppuvuodeksi ja ajattelimme sen olevan viimeinen matkamme kahden, tai oikeastaan toivoimme kovin, että pieni olisi ollut jo matkalla mukana, kasvamassa sisälläni. Olin itse asiassa ehtinyt vahvasti visualisoida sen kuinka ylpeänä kuljen (ei vielä niin näkyvän) salaisen matkalaisen kanssa ja illalla lakanoiden väliin käpertyessämme mieheni silittää kasvavaa vatsaani. Seuraavaa matkaa suunnittelemme samoin ajatuksin, tai ainakin oma mieleni edelleen on kallellaan sinne, että raskaana olen ja tämä on hyvä huomioida myös matkan käytännön asioita suunnitellessa (kuten ruokavalio - olen siis kasvissyöjä ja koen, että aivan terveellisesti ja vauvalle turvallisesti voisin syödä vain kotona saadessani itse valmistaa ruokani niin, että siinä on kaikkea, mitä vatsassa kasvavan vauvan vuoksi tarvitsee). Olisi varmaan oman psyyken kannalta hyvä olla viemättä tällaisia ajatuksia kovin pitkälle, eihän tiedä kuinka monta "viimeistä matkaa vain pariskuntana" ehdimme vielä tekemään. Mutta se toive, se on niin voimakas, että se värittää kaiken arjesta juhlaan.

Naistenpäivänä lähdimme miehen kanssa ulkoilemaan. Kuljimme ennen raittiseen ilmaan ampaisemista kauppakeskuksen läpi. Mies ehdotti, että olisimme voineet käydä katsomassa minulle jotain uutta kaunista alusvaateliikkeestä. Arvostin elettä mutta kieltäydyin vedoten siihen, että jos kohta olen raskaana, kokoni varmaankin muuttuu ja upouusien hepeneitten käyttöikä jäisi lyhyeksi. Tämä harmittaa jo nyt sillä tässä emotionaalisessa tuhotilassa olisi tietenkin mukavaa jos olisi edes jotain sievää päällä.

Mainittakoon, että edellisessä suhteessani harrastin aivan tätä samaa ja näiden ajatusten kanssa on nyt siis tullut elettyä jo hyvä tovi. Yllä vain muutama esimerkki tilanteista, joissa valmistautuminen (ja pettyminen) raskauteen on kaventanut elämää. Hyvä muistutus itselleni - jatkossa EI NÄIN! Tällainen ajattelu ei varmaan lopu jollen itse tätä lopeta.

Ps. Kiitos Pienelle paikka vapaana -blogin Keksille, joka inspiroi tähän kirjoitukseen. Minulle kirjoitus muistutti siitä, että on uskallettava elää näiden vahvojen toiveidenkin keskellä. 

Myrsky laantuu

Eilen ja tänä aamuna sisälläni riehunut myrsky osoittaa laantumisen merkkejä. Miehen kanssa onnistuimme taas selvittämään asiat parhain päin ja osoitimme varmasti molemmat toisillemme, että tämä elämämme yhdessä on kovin arvokasta kummallekin. Mies perui tältä päivältä menoja voidaksemme rauhassa selvittää asiat, siitä suurkiitos hänelle. En olisi sietänyt sitä, että lykkäämme hankalista asioista puhumista. Ja edelleen, kaikki kurja eilen alkoi ihan pienestä mutta sai ihan toista luokkaa olevat mittasuhteet ja se puolestaan on se hankala maasto - asiat, joista ei ole helppo puhua.

Kuumeisesti tunnustelen olojani ja odottelen kuukautisten alkamista. Mieli alkaa jo suunnata tulevaan ja väsymyksestä huolimatta olo on toiveikas sen suhteen, että jo seuraavassa kierrossa pääsisimme PASiin.  Ja kuitenkin, ensin olisi saatava tämä unettomuuskierre katkaistua. Toiveeni kohdistuvat tulevaan yöhön!

Ilahduta bloggaajakaveria!

Sain blogihaasteen Pienelle paikka vapaana -blogin Keksiltä. Keksin blogin löysin vasta vuodenvaihteessa mutta siitä lähtien seurannut tiuhaan. Meillä menee hoidot aika lailla samaan tahtiin juuri nyt. Keksi kirjoittaa hoitojen lisäksi omista tuntemuksistaan rehellisesti. Hän on myös ilahduttanut kirjoittaen tsemppaavia kommentteja omiin blogikirjoituksiini (=outoihin ja joskus päättömiin vuodatuksiin). Keksille ja hänen puolisolleen toivon sydämeni pohjasta onnistumista hoidoissa, vaikka ihan niin pian kuin suinkin!<3

Juuri tänään tämä ilahdutus sattui aivan taianomaiseen kohtaan. Kotiolot eivät nyt näytä kovin riemukkailta ja oma mieliala on  ollut sanalla sanoen maassa. Tällainen ilahduttikin nyt kovin ja saa suupielet kääntymään kohti korvia. 

Minä puolestani haastan Toiveena vauva -blogin kirjoittajan, joka on elänyt lasta toivoen jo hyvän aikaa ja hänellä on jo paljon tietoa ja kokemuksia hoitojen eri vaiheista ja tuntemuksista. Häneltä on myös Keksin tavoin saanut mitä parhainta vertaistukea.

Haasteen säännöt: 

•  Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat. Bloggaajien määrän voit itse päättää.

•  Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille.

• Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla; esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekoista. Ilahduttaa voit myös vaikka kommenttien tai sähköpostin välityksellä.

Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakavereita, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa mukaan uusia kirjoittajia.

Epäonnista itsesäätelyä

Juuri tätä kirjoittaessani sydämessä muljahtelee oudosti ja mieltä vaivaa huolestuneisuus ja ahdistuneisuus. Yleisesti ja toisaalta erityisesti. Harmi kyllä erityisiä aiheita on niin pitkäksi listaksi, että jäsentäminen edes kirjoittaen on sangen haastavaa.

Tänään ei miehestä ole paljon iloa noin niin kuin puolison ja miehen ominaisuudessa. Jos mahdollista niin hän käy enemmän tuulella kuin minä ja se on jo paljon se. Kuvaavaa on toisaalta se, että hänellä meni herne syvälle nenään ihan pienestä sanomastani jutusta mutta onnistui lietsomaan itsensä mökötysmoodiin. Jos tästä illemmalla tulee riita niin voin todeta, että ihan turhasta tuli mutta kai meidänkin sitten on välillä riideltävä jostakin.

Mikä näitä oloja siis tasapainottaisi, jos jokin  niin se minun on nyt löydettävä (ja tehtävä) itse.


Jostain joudun luopumaankin ja tämän päivän havaintojen perusteella ainakin se, että raskaustoiveblogeista raskausblogeiksi muuttuneet jäävät minulta jatkossa lukematta. Tietenkin - kunnes toisin todetaan. Mutta nyt liika on liikaa.

Pysähdys

Viikonlopun jälkeen oli pakko tehdä päätös ja ilmoittaa töissä, että jään sairauslomalle loppuviikoksi. Asia sai hoitajan siunauksen tiistaiaamuna kun leposyke huiteli lähellä sataa (normaali leposyke välillä 50-60)ja olin selvästikin aika itkuinen.

Eilen kävin vielä psykiatrilla saamassa vähän uutta tietoa ja ymmärrystä tilanteeseeni. Ja lisäsi sairauslomaan vielä ensi viikon kun oli sitä mieltä että se on aivan ehdoton minimi, jotta saisi kuormitustilaa vähän matalammaksi. Tämä setä selvitti suvussani olevaa sairastamista ja omaa taustaani ja sen perusteella muotoili, että minulla voisi olla alttiutta siihen, että rasittuessani tällainen unettomuus laukeaa. Ja että olen ehkä herkkä rasitukselle. Tämä ei kaikilta osin vastaa omaa arviotani sillä välillä tuntuu, että on kestettäväksi annettu yhtä ja toista ja kaikesta on tähän mennessä hengissä selvitty. No, en tietenkään voinut kertoa koko elämäntarinaani ja keskityinkin itse myös saamaan uutta tietoa. Seuraavaksi täytyykin taas ottaa google käyttöön ja selvitellä miten tuo insuliiniresistenssin vaikutus uneen on ja pitäisi varmaan jollain lailla tutkia myös mikä on nykytilanteeni ko. asian suhteen. Insuliiniresistenssihän minulla selvisi lapsettomuusklinikalla eikä tällaisesta ole koskaan ollut esim. työterveyden puolella epäilystäkään.

Iltapäivällä kävin myös vyöhyketerapiassa/homeopaatilla. Se olikin kokemuksena aivan uusi ja toivon tietenkin, että tästä lääkkeettömästä vaihtoehdosta olisi nyt jotain apua. Hoitajan käsitellessä jalkapohjiani, nukahdin. Ajallisesti en nukkunut muutamaa minuuttia pidempään jos sitäkään mutta ainakin hoito oli kovin rentouttava.

Viime yö ei unen suhteen poikennut normaalista. Heräsin klo 0.18 tai 1.18 (en muista enää) ja valvoin n. klo 5 saakka. Noin viidestä kuuteen olen nukkunut tunnin verran. Yöllä turhautti niin maan vietävästi kun kelloa katsoessani ei ollutkaan aamu. Yritin kuitenkin siirtää harmistuksen syrjään ja rentouttaa mielen, se vaan ei ole niin yksinkertaista.

Nyt siis keho viestii vahvasti - on aika pysähtyä hetkeksi. Klinikalle olisi ollut aika keskiviikkona ja perun sein edellisenä päivänä ja ilmoitin lääkärille, että haluan ennen seuraavaa alkion siirtoa saada kehoni siihen tilaan, että olen levännyt ja valmiimpi vastaanottamaan alkion. Lääkäri kohteliaasti totesi, että näin voidaan tehdä, oli se sitten oma tunteeni tai tosiseikka, että unettomaan ja väsyneeseen minuun ei saisi mitään kiinnittymään. Minun oli kuitenkin pakko ajatella tätäkin. Meillä on pakkasessa vain kaksi alkiota. En ihan heti näe, että jaksaisin lähteä uuteen ivf:ään aivan pian ja toivoisinkin, että saisimme ensimmäisen raskauden alkamaan näistä, vaikka onkin vähän, mistä ottaa.

Mies ei ollut tästä erityisen iloissaan mutta on kuitenkin ihanasti ollut tukenani ja eräänä iltana auttoi rentoutumaan hieromalla hartioitani.

Minä yritän nyt levätä.

No news is bad news

Näin nyt taisi käydä tässä ensimmäisen hormoniruljanssin jälkeisessä kierrossa - ei vielä päästä availemaan pakastinarkun kantta. Nyt eletään jo kierron 21.päivää ja ovulaatiota ei vaan kuulu, ei näy. Lääkärimme klinikalla on jo monesti toistanut, että ei ole aivan tavatonta, ettei keho nyt vaan jaksa ovuloida.

Tavallaan se surettaa kovasti mutta juuri tällä hetkellä näen tässä myös suuren mahdollisuuden. Toivoisin niin kovasti, että saisin unettomuustilanteen kuntoon ennen seuraavaa alkionsiirtoa. Vaikka kehoni ei ilmeisesti ollut lainkaan niin kovilla kuin monilla muilla saman läpikäyneillä naisilla, olin silti enemmän tai vähemmän sekaisin ja ainakin kovin jaksamaton. En voi olla ajattelematta sitä, mikä merkitys on sillä, että voin hyvin, lepään ja kehossa vallitsee jonkunlainen tasapaino jatkuvan kaaoksen sijaan.

Jos nyt käy niin, että odotamme seuraavaan kiertoon ja siellä toivottavasti luonnollisesti tulevaan ovulaatioon, en ehkä kuitenkaan ole kamalan harmissani. Näin ainakin saisin lisäaikaa palautella kehon hyvään, tasapainoiseen ja vastaanottavaiseen tilaan. 

Pienen lottovoiton mittainen lovi

Oikeasti, tätä vaan ei onnistu sivuuttamaan. Asia ei varmaan kirpaisisi niin kovin, jos hoidoista olisi aina takeena onnistunut lopputulos eli alkanut raskaus ja syntynyt lapsi (tai useampi). Mutta kun ei, maksettava on ihan riippumatta siitä tuleeko toivottua tulosta vai ei.

Meidän tarinassamme ei odotettu vuotta ennen hoitoihin hakeutumista. Tosiasiassa taisimme odottaa kaksi kiertoa ennen ajan varaamista yksityiselle klinikalle. Minun kärsivällisyyskyvylläni päästiin tähän. Miehen kapasiteetti olisi ollut riittoisampi mutta tässä minun pirttihirmupiirteeni varmaan nousivat niin nopeasti, että mieskin katsoi parhaaksi myöntyä edes tutkimuksiin. Emme siis odotelleet pääsyä julkisiin palveluihin vaan menimme pankkikortti ojossa yksityiselle klinikalle. Niissäkin olisi ollut mistä valita. Valitsimme muistaakseni painottaen mm. seuraavia kriteerejä; ajanvaraus netissä mahdollista, hinnasto esillä, suosituksia tutuilta. Hinnoissa ei klinikoilla ole mitään aivan järkyttäviä eroja. Näin ollen painoi myös klinikan sijainti; piti olla helppojen yhteyksien varrella jotta töihin ja töistä pääsi nopeasti.  Valinta oli lopulta Felicitas.

Karkeasti voisi jaotella rahaa menevän
- suunnittelukäynteihin
- toimenpiteisiin
- ultraäänikäynteihin
- lääkkeisiin ja hormooneihin

Vähän näkymättömämmin rahaa voi myös mennä hoitojen ja käyntien vuoksi otettuihin lomapäiviin tai tuntipoissaoloihin (joita tosin ei voi rahalla maksaakaan takaisin vaan tehdään sitten työtä enempi toisena päivänä tai lomalla lomaillaan vähemmän aikaa). Me liikumme muutenkin julkisilla joten käynteihin ei erikseen mene matkakuluja, saman kunnan alueella kun voimme asioida.

Sattuipa muuten tässä ovulaation odotteluvaiheessa niin, että maanantaina kipaisin ultrassa, jossa ei voitu todeta muuta kuin se, että limakalvo on vielä surkean ohut eikä ovulaatiokaan näyttäisi olevan aivan lähipäivinä tuloillaan. Sen siitä kuitenkin kostuin, että sain pari päivää taukoa ovulaation testaamisesta. No, mitä kuitenkin tapahtui kassalla oli, että kuulin väärin minulle sanotun summan ja ilahtuneena kommentoinkin, että "olipas tämä halpa käynti". Pankkikorttia laitteeseen tunkiessani totuus kuitenkin paljastui; summa oli 125 euroa eikä 25 euroa. Korvani nappasi huoletta ensimmäisen satasen pois. Sitten tuli nolostus - mitähän vastaanottohenkilö oikein ajatteli tokaisustani? Lopulta päättelin, ettei hän edes kuullut sitä sillä hänellä oli joku tuppo korvassaan ja tullessani tiskille hän ei ollut kuullut mitä häneltä kysyin.

Tässä vaiheessa en todellakaan jaksa laskea summia ja se olisi ehkä vähän liian kivuliastakin. Ja toisaalta niin kovin ristiriitaista, olemmehan tosiaan etenemässä kohti hartainta toivettamme, yhteistä lasta. On kuitenkin ihan realiteetti, että tarvitsee sitä rahaa elämässä muihinkin asioihin...Olenko ihan hirveä kun ajattelen rahanmenoa?

On vähän urpoa itseltäni, ettei asia tullut mieleeni kun joulukuussa juoksin intopiukeana apteekkiin heti lääkärikäynnin jälkeen valmistautuakseni ensimmäiseen hoitokierrokseen. Silloin olisi ollut viisasta muistaa ystävän muistutus Kelan lääkekatosta. Olisin voinut ostaa joulukuussa vain välttämättömimmät Primolutit ja tehdä isot investoinnit tämän vuoden puolella. Mutta ei sitä silloin ymmärtänyt, jälkikäteenhän tuntuu muutenkin vähän vieraalta tuo innostus lääkkeiden hankintaan. Samankaltaista innostusta hoitoa, varsinkaan lääkkeitä, kohtaan ei sitten ehkä sen jälkeen ole ollutkaan. Olkoon tämä nyt muistutukseksi niille, jotka haluavat ja onnistuvat tämän asian kanssa taktikoimaan...

Alla tietoa lääkekatosta, seuraava teksti on lainaus suoraan Kelan sivuilta. "Maksat itse aina osan lääkekuluistasi ns. omavastuuosuutena. Jos saman kalenterivuoden aikana korvatuista lääkkeistä, kliinisistä ravintovalmisteista ja perusvoiteista maksamasi omavastuuosuudet ylittävät 612,62 euroa kalenterivuodessa, sinulla on oikeus lisäkorvaukseen. Vuotuisen omavastuuosuuden täytyttyä maksat jokaisesta korvattavasta lääkkeestäsi 1,50 euroa."Lähde: http://www.kela.fi/laakkeet_laakekatto

P.S. Kilpailevalla Fertinova-klinikalla on nyt uusi takuuhoito!

Jaksamisen äärirajoilta kohti hymyjä ja iloja

Tänään koin aamulla olevani jo jaksamisen äärirajoilla. Istuin bussissa siihen aikaan kun kuuluukin ja hiljaa aivan mutta rintaan koski, päätä särki ja itketti. Vain jokin aivan käsittämätön voima sai olemaan itkemättä silmiä päästä. Toinen käsittämätön voima kuljetti kohti työpaikkaa.

No, tämä päivä tuli sitten tilauksesta. Töissä kevyttä ja ihanaa; jälleennäkeminen pitkään sairaana olleen lapsen kanssa, epätoivoista yhteispulkkahinkutusta puoliksi sulaneessa ja puoliksi jäisessä mäessä, leikkivarjosta aivan pähkinöiksi menneitä 2-3-vuotiaita, nauraa räkättäen tai vähän vaivihkaa  kiehnuttaen syliin pyrkiviä pienoisia. Pitkään ryhmässä viipynyt omaa lastaan hakemassa ollut äiti, joka samalla ihanasti leikitti ja huomioi _kaikki_ paikalla olleet lapset. Koskettavia, iloisia ja lämpöisiä hetkiä!

Onneksi näitä päiviä on. Nyt tulee itku kun vain ajattelen sitä, että olisiko tähän jonain päivänä mahdollisuus oman lapsen kanssa. Kunpa se päivä vielä tulisi, kunpa pian onnistuisimme saamaan raskauden alulle.

Voikaa hyvin kaikki, te jotka jännitätte testitulosta, odotatte seuraavan kierron alkamista tai raskaus on alkanut! Tai olette sitten ihan missä tilanteessa hyvänsä!

Ps. Työterveydessä lääkäriä tavattu ja sain taas uuden lääkkeen kokeiluun ja kun tätä vähän jyrkin sanankääntein menin paheksumaan vastaanotolla, sain myös lähetteen psykiatrille. Uhaten sitäkin pelkoa, että siellä jotain selviää (vian ei tarvitse olla suurensuuri jos se sattuu olemaan pääkopassa), varasin jo ajan kallonkutistajallekin.  Omaan piikkiin nyt otettu pari vapaapäivää maaliskuulle homeopaatti-vyöhyketerapeutin vastaanotolle. Sitä oikeasti odotan vaikka mies onkin sitä mieltä, että on ihan huuhaata.